Kuva: Lotta Numminen
Vartin retriitti: Taivasta odotellessa
Elämää ei tarvitse jättää väliin.
Äitini oli alle 20-vuotias, kun hän lähti sodan takia Nuijamaan Pihkalajärveltä evakkoon. Kotinsa kivijalan hän löysi vuosikymmeniä myöhemmin turistimatkalla ja otti mukaansa pussillisen hiekkaa paikasta, jossa tuvan uuni oli ollut. Pussi on edelleen varmassa tallessa odottamassa hetkeä, jolloin sillä hiekalla piirretään hänen arkulleen risti.
Koti-ikävä ei ole haihtunut, vaikka evakkomatkaa on kestänyt jo yli 70 vuotta. Mikään paikka, talo tai kaupunki ei ole ollut samalla tavalla koti. Kun hän kotinsa parvekkeelta katsoo puiden latvojen yli itään, matka ei ole pitkä. Ikävuodet kertovat, ettei odotuskaan veny enää mahdottomiin.
En osaa kuvitella, millaista on elää kotinsa menettäneenä tai uutta kotia löytämättä. Ehkä siitä pitää olla kiitollinen.
Tiettyä kodittomuutta sanotaan kristittyjenkin tuntevan. He aavistavat, millaista elämä olisi, jos se olisi Jumalan tahdon mukaista. Nämä taivaskuvat ovat usein kovin inhimillisiä, milloin oikeudenmukaisuutta ja armoa, milloin helmiportteja ja kristallivirtoja. Kun olin nuori, konkreettiset taivaskuvat eivät houkutelleet. En tahtonut jättää elämää väliin taivasta odotellessa.
Onneksi ei tarvitsekaan. Pidän kovasti apostoli Paavalin sanoista ateenalaisille: "Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme". Sanoissa on elämän ytimen pyhä salaisuus: tulevaisuus nykyhetkessä, taivas ja koti ihan lähellä.
Tämä luottamus kannatelkoon meistä jokaista elämämme viimeiseen päivään saakka.
Jaa tämä artikkeli: