Kuva: Lotta Numminen
Vartin retriitti: Tässä ja nyt
Ihminen on vapaa olemaan paras mahdollinen versio itsestään eikä kopio muista.
Se on vähän kuin olisi siirtolaisena vieraalla maalla: kotimaata kantaa aina mukanaan eikä ikävä sinne tahdo hellittää. Siirtolaisen katse vain suuntautuu taaksepäin, kristityn koti-ikävä taas eteenpäin: Jumalan valtakunta on joskus totta.
On ollut aikoja, jolloin valtakunnan ikävä on saanut ihmiset haluamaan pois tästä maailmasta. Äärimmillään valtakunnan tuloa on joudutettu jopa itsemurhalla muusta elämänkielteisyydestä puhumattakaan.
Tavallisen ihmisen tavallinen elämä ei joillekin riitä.
Hienossa puolalaisessa Ida-elokuvassa nuori nainen on viettänyt vuosia luostarissa. Ennen lopullisia lupauksiaan hän saa maistaa hetken maailmaa ja tutustua oman historiansa salaisuuteen. Ida valitsee erilaisen tien kuin enemmistö: hän palaa luostariin. Ehkä hän tarvitsi paluuta yhdenmukaisuuteen, hengellisen auktoriteetin alaisuuteen ja sääntöjen suojaan.
Vaikka usko kurottaa eteenpäin, sen perusaikamuoto on preesens: juuri tässä ja nyt on elämä, rakkauden mahdollisuus, valtakunta ”sisäisesti teissä” ja armosta nouseva vapaus.
Koska pelolla ja syyllisyydellä ei ole Jumalan lähellä sijaa, ihminen on vapaa elämään, olemaan paras mahdollinen versio itsestään eikä kopio muista. Hän on vapaa yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Hän on vapaa antamaan avoimin mielin, hyväksymään itsensä ja toiset Jumalan ihmiset sellaisena kuin he ovat. Hänen ei tarvitse pelätä tätä rosoista maailmaa.
Ikävöity taivas on hyvin lähellä. Esimerkiksi ymmärtävässä ja hyväksyvässä katseessa ja anteliaassa kädessä.
Jaa tämä artikkeli: