Vartin retriitti: Tunnusta, anna anteeksi ja mene tulevaa vastaan
Oma elämä todistaa koetun uskon, luottamuksen ja rakkauden.
Rikossarjojen mukaan todistajan velvollisuus on kertoa oikeudessa, mitä tietää tai on nähnyt mitään salaamatta, mitään muuttamatta ja mitään siihen lisäämättä. Läheisen ihmisen merkityksestä kertominen onkin jo mutkikkaampi juttu. Ja jos pitää todistaa Jumalan merkityksestä omassa elämässä, sanat harvenevat entisestään.
Joillekin ihmisille tosin on kovin luonnollista kertoa, miten Jumalan tai Jeesuksen kohtaaminen muutti heidän elämänsä. He muistavat hetket ja tuntemukset elävästi vielä vuosien päästä ja saavat siitä voimaa elämäänsä. Hyvä heille.
Sitten on meitä, jotka ovat tunnistavinaan jumalallisen ulottuvuuden elämässään, mutta puhuvat siitä hyvin harvoin. Jumala tuntuu piiloutuvan koko elämään, tulevan vastaan milloin missäkin. Millä varmuudella sitä uskaltaa sanoa, että juuri tässä hän oli ja antoi voimaa selviytyä ja jaksaa? Pitäisi varmaan uskaltaa, mutta silloin liikutaan niin henkilökohtaisella alueella, että sitä itsekin arastelee.
Meitä ennen eläneet ovat uskaltaneet. Ehkä he eivät suurin sanoin todistaneet uskostaan, kantoivat vain meidät kasteelle ja pyysivät kaikessa hiljaisuudessa Jumalan varjelusta elämällemme. He eivät puhuneet, mutta me tiesimme, mistä he voimansa saivat.
Ehkä parasta todistusta koetusta uskosta, luottamuksesta ja rakkaudesta onkin oma elämä. Se tapa, jolla vastaan tulevat tosiasiat tunnustetaan, annetaan anteeksi niin itselle kuin muillekin ja mennään tulevaa vastaan avoimin sydämin ja mitään pelkäämättä.
Jaa tämä artikkeli: