Ympäristöikonit. Kalastaja-filosofi Pentti Linkola ja aktivisti Sini Saarela pohtivat ihmiskunnan tulevaisuutta yhdessä ekoteologi Pauliina Kainulaisen ja kirkon ilmastotyöryhmän sihteerin Ilkka Sipiläisen kanssa.
Vastuusta tuli omakohtainen
Sini Saarela toivoo, että kirkko tarjoaisi jäsenilleen vaikuttamisen kanavia.
Pieni tyttö näkee televisiosta, miten valas huutaa tuskasta, kun pyyntialuksen ampuma harppuuna osuu siihen. Ohjelman jälkeen tyttö itkee monta tuntia, eikä äiti tiedä, miten voisi lohduttaa häntä.
Ympäristöaktivisti Sini Saarela, 31, palasi varhaiseen lapsuusmuistoon viime viikolla kirkon ympäristöpäivillä. Saarela oli kutsuttu Jyväskylään kertomaan, mikä antaa hänelle motivaatiota ja rohkeutta toimia luonnon puolesta.
Saarela nousi julkisuuteen syksyllä 2013 sen jälkeen, kun hän oli yrittänyt nousta venäläiselle öljynporauslautalle Greenpeacen mielenosoituksessa. Saarela ja muut aktivistit joutuivat kahdeksi kuukaudeksi tutkintavankeuteen ja saivat syytteen huliganismista.
Saarelan mukaan hänen äitinsä on kysynyt, täytyykö juuri hänen tyttärensä olla se, joka uhraa aikansa ja ottaa riskejä luonnonsuojelun vuoksi.
Ilmastonmuutoksen pelottava fakta on Saarelan mukaan keskeinen syy siihen, että hänestä on tullut pitkän linjan aktivisti.
”Olemme tilanteessa, jossa on yksinkertaisesti pakko toimia. Ei ole aikaa odottaa jotakin suurta ratkaisua, joka annettaisiin meille yläpuolelta.”
Saarela kertoi kirkon ympäristöväelle, että hän kokee ilmastonmuutoksen vuoksi huonoa omaatuntoa. Kasvaminen Suomessa on tehnyt taakasta henkilökohtaisen.
Saarela muistutti, että maapallon lämpeneminen vaarantaa jo nyt satojen tuhansien ihmisten elinolot. Vaikka suurin osa päästöistä syntyy Suomen kaltaisissa rikkaissa maissa, suomalaiset eivät vielä joudu kärsimään lämpenemisen seurauksista. Sen sijaan nautimme monista yhteiskunnan eduista, jotka on tuotettu fossiilisen energian avulla.
Suomalaisiin etuihin kuuluvat Saarelan mukaan myös sananvapaus ja mahdollisuus osallistua mielenosoituksiin ilman väkivallan uhkaa.
Siksi vastaus äidin kysymykseen on ytimekäs:
”Totta kai se olen juuri minä, jonka pitää toimia.”
Saarela suree sitä, että ympäristönsuojeluun liittyvät moraaliset kysymykset nähdään Suomessa usein tunneasioina. Kyse on kuitenkin tosiasioiden kohtaamisesta ja siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikka Saarela ei itse kuulu kirkkoon, hän kokee kirkon arvot läheisiksi.
”Kirkko voi nostaa ilmastonmuutokseen liittyviä moraalisia kysymyksiä esiin uskottavalla tavalla. Olisi hienoa tehdä jatkossa yhteistyötä kirkon kanssa”, Saarela sanoi.
Saarela toivoo, että kirkko irrottautuisi osaltaan uusiutumattoman energian käyttämisestä ja investoinneista fossiilisiin energiamuotoihin. Lisäksi hän ehdottaa, että seurakunnat kantaisivat enemmän vastuuta omistamiensa arvokkaiden metsien suojelusta.
Kolmas Saarelan toive liittyy luonnon tilasta huolestuneisiin kirkon jäseniin. Saarela ajoi Jyväskylän juna-asemalta kokoushotelliin omalla polkupyörällä, mutta päättäjien ja yritysten painostaminen vastuullisiin ratkaisuihin on hänen mielestään tärkeämpää kuin henkilökohtaiset ilmastovalinnat.
”Monilla ihmisillä on kasvava tarve toimia, mutta he eivät löydä itselleen sopivia vaikuttamiskeinoja. Seurakunnat voisivat tarjota heille toiminnan kanavia”, Saarela ehdotti.
Jaa tämä artikkeli: