Hannele Puusa-Ruohonen ja Sinikka Puusa harrastavat yhdessä uintia ja vesijumppaa.
Vedessä äidin kanssa
Vesijumppa on jo päättynyt, mutta Sinikka Puusa, 86, ja hänen tyttärensä Hannele Puusa-Ruohonen, 57, venyttelevät vielä altaassa. Äidin ja tyttären yhteinen uintiharrastus on jatkunut jo lähes kymmenen vuotta. Palvelukeskus Foiben vesijumpassa he ovat käyneet kaksi vuotta, yhtä kauan kuin Sinikka on asunut Foibessa.
Hannele ja Sinikka tapaavat joka torstai uima-altaalla. Yleensä Sinikka jää lounaan jälkeen odottamaan Hannelea, joka ajaa vesijumppaan kotoaan Leppäkorvesta. Äiti ja tytär jumppaavat altaassa vierekkäin. Jos jokin liike tuntuu Sinikasta liian hankalalta, hän korvaa sen toisella.
Kun jumpan jälkeen on saunottu ja puettu, äiti ja tytär istuvat kaikessa rauhassa kahville.
— Juttelemme niitä näitä tai omia asioi-tamme, Sinikka kertoo.
— Saatamme muistella minun lapsuuteni tapahtumia tai tuttavia elämän varrelta. Voimme jutella vaikka kuinka pitkään, Hannele toteaa nauraen.
Lähemmäksi tytärtä asumaan
— Nyt kun äiti asuu lähempänä, hänen luonaan tulee poikettua usein. Vähän aikaa sitten kävin istuttamassa äidille kukkia, Hannele kertoo.
— Minulla on asuntoni yhteydessä oma iso terassi, jonka puutarhurina Hannele häärää, Sinikka jatkaa.
Naisten Vantaan-aika alkoi seitsemän vuotta sitten, kun Hannele muutti miehensä kanssa Mellunkylästä Leppäkorpeen. Pian sen jälkeen Hannelen poika perheineen muutti Nissakseen. Ja kohta myös Sinikka halusi muuttaa lähemmäksi tytärtään ja tyttären poikaa.
Hannele alkoi selvittää erilaisia vaihtoehtoja.
— Minulle järjestyi ihan uusi yksiö Foibesta. Alussa oli vaikeaa. Tuntui kuin minut olisi tuotu keskelle metsää. Kauppojen puuttuminen ihmetytti, ikänsä Helsingissä asunut Sinikka sanoo.
— Mutta hyvä paikka tämä on. Ruoka on liiankin hyvää!
Sinikka on osallistunut Foibessa kännykkäkurssille ja atk-kurssille. Joka perjantai hän lähtee ystävättärensä kanssa Itäkeskukseen nauttimaan lounaan ja hoitamaan asioitaan, vaikkapa hakemaan Espanjasta tilattuja lehtiä.
— Olen lomaillut Espanjassa 1960-luvulta lähtien. Mutta mieheni kuoleman jälkeen olen käynyt siellä vain kerran Hannelen ja ystävättäreni kanssa, Sinikka kertoo.
Äiti ja isä houkuttelivat uimaan
Ennen Vantaalle muuttoa Sinikka asui vuosaarelaisessa palvelutalossa.
— Mieheni kuoli vuonna 2003. Vuotta aiemmin poikamme oli kuollut aivoinfarktiin ja Hannele oli samana keväänä vähällä menehtyä leikkaukseen, hän kertoo.
Miehensä kuoleman jälkeen Sinikka lamaantui.
— Lakkasin syömästä.
— Ehdin asua Roihuvuoren-kodissamme melkein 50 vuotta. Muutettuani palvelutaloon pidin asuntoamme tyhjillään puolitoista vuotta. Se oli takaportti. Ajattelin, etten ole palvelutaloihminen, Sinikka sanoo.
Äidin ja tyttären uintiharrastus alkoi Vuosaaren uimahallissa.
— Sain vuonna 1999 aivohalvauksen, jonka seurauksena jäin sairaseläkkeelle. Isäni eli vielä silloin, ja yhdessä äidin kanssa he houkuttelivat minut kanssaan uimaan kerran viikossa, Hannele kertoo.
Hannelen mielestä yhteinen harrastus on hyvä tapa pitää yhteyttä ikääntyviin vanhempiin. Tulevaisuudessa hän aikoo raivata entistä enemmän aikaa perheelleen ja luopua osasta lukuisia luottamustoimiaan.
— Miehelläni todettiin äskettäin Parkinsonin tauti. Olen alkanut ymmärtää, että läheiseni eivät ole olemassa ikuisesti tai silloin kun minulle sopii.
"Haluamme jakaa asioita"
Hannelen mielestä yhteydenpito sukulaisiin on arvokasta ja antoisaa.
— Meillä on pieni suku. Haluamme jakaa asioita toistemme kanssa ja pitää tiivisti yhteyttä, hän sanoo.
Äidin ja tyttären seuraava yhteinen harrastus liittyy valokuviin.
— Äiti ei voi sydämensä takia laittaa käsin paperikuvia albumiin. Ajattelin, että laitamme yhdessä vanhoja valokuvia tietokoneelle kansioihin. Valittuja kuvia voimme printata, Hannele miettii.
— Minä haluan sen kuvan, jossa näkyy kuu Malagassa, Sinikka sanoo.
Hannele on myös ostanut äidilleen tyhjän kirjan. Hän on pyytänyt, että aina kun mieleen tulee vanhoja tapahtumia tai tarinan pätkiä, Sinikka kirjoittaisi ne ylös.
— Nyt on sellainen aika, että Hannele on kiinnostunut menneisyydestä, Sinikka toteaa.
— Haluan, että minulla on sitten joskus kerrottavaa omalle pojalleni ja hänen pojilleen. Etteivät muistot menneisyydestä jäisi vain muistini varaan, Hannele perustelee.
Äiti ja tytär keksivät kaikenlaista yhteistä tekemistä. Jokin aika sitten Hannele soitti Sinikalle ja kysyi, lähtisikö Sinikka hänen kanssaan teatteriin. Ja teatteriin lähdettiin.
— Aina valmiina, vahvistaa Sinikka.
"Olen alkanut ymmärtää, että läheiseni eivät ole olemassa ikuisesti tai silloin kun minulle sopii."
Jaa tämä artikkeli: