Mervi Piipposen muistot ovat enemmän pään sisällä kuin esineissä.
Vierellä viimeisinä viikkoina
Ensin Mervi Piipponen valvoi sairaalassa kuolevan äitinsä luona, sitten isän.
Rekolalaisen Mervi Piipposen isä kuoli tämän vuoden helmikuussa. Äiti oli kuollut syöpään jo vuonna 1995.
— Elämän rajallisuuden ja mittasuhteet tajuaa, kun omat vanhemmat kuolevat. Se on yhden aikakauden loppu, yksi sukupolvi on väistynyt.
Molemmat vanhemmat viettivät viimeiset viikkonsa sairaalassa Joensuussa, ja omaiset yrittivät järjestää asiat niin, että vuoteen vierellä olisi aina joku läheinen.
— Äidin kuolema oli rankempi, ehkä siksikin, että olin silloin nuorempi. Tuntuu, että olisi monta asiaa, joista olisin vielä äidin kanssa halunnut jutella.
Surulliselta tuntui sekin, että seitsemänkymppinen äiti selvästi olisi halunnut vielä elää. Lapsenlapset olivat pieniä, ja hän oli nauttinut matkustelemisesta ja harrastuksistaan. Äiti sairasteli vuoden verran ja lopetti hoidot siinä vaiheessa, kun tiesi, ettei enää paranisi. Ennen niin iloinen ja maailmasta kiinnostunut ihminen kadotti elämänhalunsa.
Viimeiset kolme viikkoaan äiti vietti sairaalassa. Mervi matkusti Helsingistä Joensuuhun ollakseen äitinsä vierellä. Hän istui sairaalassa öitä, neuloi äidin nukkuessa kirjoneuletta.
— Kun valvoin öitä sairaalassa, päivärytmini oli ylösalaisin. Tuntui, että olin ihan eri tilassa kuin muut, elin isoa käännekohtaa, kun ihmiset ympärillä jatkoivat normaalia elämää.
Kun äiti meni tajuttomaksi, Mervi palasi kotiinsa tietäen, ettei enää näe häntä elossa. Kirjoneule ei koskaan tullut valmiiksi.
— Ei sen pitäisi tulla yllätyksenä, että 86-vuotias kuolee. Mutta vaikka kuinka olisi valmistautunut läheisen kuolemaan, se tuntuu niin lopulliselta. Vanhemmat ovat vain ne yhdet ja ainoat.
Mervi Piipposen isä sairasti sydämen vajaatoimintaa, ja elimistö alkoi muutenkin pettää. Viime syksynä Mervi jäi työstään vuorotteluvapaalle ja vietti paljon aikaa isänsä luona Joensuun Heinävaarassa.
— Tiesin, ettei vuosia ole jäljellä paljon.
Isä asui kotona ihan viimeisiin viikkoihin saakka. Hän pärjäsi itse, ja tarvittaessa Mervin veli ja naapurissa asuvat isän sisarukset olivat apuna.
— Minulla on hyvä olo siitä, että pystyin olemaan paikalla ja läsnä isän viimeisinä aikoina. Syksyllä puhuimme paljon, ei meille jäänyt puhumattomia asioita. Sairaalaan jouduttuaan isä tiesi, ettei hänellä ole enää kotiin paluuta. Kyllä ihminen sen varmasti vaistoaa.
Kun isä joutui sairaalaan, Mervi oli välillä isän luona, välillä kävi töissä Helsingissä. Vielä isän kuolinpäivänä hän lensi Joensuuhun ja ehti olla ja puhuakin isänsä kanssa. Hän oli valmistautunut valvomaan yötä isän vierellä, kun veli soitti sairaalasta ja kertoi isän kuolleen.
— Uskon, että isä oli valmis lähtemään. Hän puhui siten: ei tässä ihmeempiä asioita enää ole, tämän maailman asiat on jo nähty. Ilmeisesti uskonnollisen vakaumuksen vuoksi kuolema ei tuntunut häntä huolettavan.
"Suremista auttaa, kun näkee, että vainaja oikeasti
laitetaan maahan ja peitetään."
— Kun epätietoisuus ja odotus ovat ohi ja omainen kuolee, sitä jaksaa vielä tähdätä hautajaisiin. Sitten kun hautajaiset on pidetty, on joka solullaan väsynyt.
Isän kuoliniltana lähiomaiset kokoontuivat katsomaan vainajaa. He riisuivat häneltä sairaalan pyjaman ja pukivat väliaikaiset paperivaatteet.
— Itkun lomassa luin jonkun uskonnollisen runon ja lauloimme. Pappi oli ehtinyt käydä tapaamassa isää kahteenkin kertaan. Uskonnolla oli merkitystä vanhemmilleni, he olivat keskiverto kirkkouskovaista uskovaisempia.
Mervi ja hänen veljensä keräsivät isän tavarat. Jo samana iltana alettiin suunnitella hautajaisia. Isä oli toivonut pieniä hautajaisia, ja hänen toivomustaan haluttiin noudattaa.
— Kai se oli jonkinlainen vasta-reaktio kuolemalle, että heti rupesimme järjestämään kaikkea konkreettista. Yön aikana muistelimme isää ja ehdimme suunnitella asiat niin pitkälle, että pääsimme heti aamulla soittamaan hautaustoimistoon ja varasimme kirkon. Sitten kävimme hautaustoimistossa valitsemassa arkun ja paidan ja sopimassa yksityiskohdista.
— Pystyin suhtautumaan aika rationaalisesti hautajaisvalmisteluihin. Mutta kukkalaitteiden ja värssyjen valinnat alkoivat tuntua erityisen tärkeiltä asioilta. Halusin löytää jotakin, joka tuntuisi omalta ja henkilökohtaiselta. Isällä oli usein tapana sanoa vaikka kahvipöydästä noustessaan, että "kiitos tästäkin hetkestä". Niinpä laitoimme kukkalaitteeseen "kiitos kaikista hetkistä".
Hautajaisiin kutsuttiin kuutisenkymmentä vierasta. Isä oli ollut sotaveteraani, ja se otettiin ohjelmaa suunnitellessa huomioon. Siunaustilaisuudessa esimerkiksi soitettiin Narvan marssi ja muistotilaisuudessa laulettiin Sotaveteraanin iltahuuto.
Ennen siunaustilaisuutta isä tuotiin vielä ruumisautolla kotipihaan.
— Pihatie oli havutettu ja maaliskuinen aamu oli käsittämättömän kirkas. Pihalla vietettiin pieni muistohetki. Ajoin kirkkoon ruumisauton kyydissä, niin kuin olin tehnyt äidinkin kanssa. Tuntui tärkeältä olla nuo hetket yhdessä.
Mervin mukaan hautajaiset olivat hyvin perinteiset. Isä haudattiin äidin viereen sukuhautaan. Suvun nuoremmat miehet lapioivat haudan umpeen.
— Suremista auttaa, kun näkee, että vainaja oikeasti laitetaan maahan ja peitetään.
— Muistotilaisuuden jälkeen olimme kutsuneet serkkuja muistelemaan isää. Katselimme vanhoja valokuva-albumeja ja luimme isän kirjoittamia tekstejä hänen ja äidin elämänvaiheista. Tunnelma vapautui, mutta kun vieraat lähtivät, olin ihan läpipuhki uupunut.
— Kun läheinen on kuollut, ihminen on aika erikoisessa tilassa. Kaikki on niin tuoretta ja toinen on vielä ihan äsken ollut läsnä.
Surun tila tulee elävänä mieleen, kun Mervi Piipponen joskus puhelintaan selaillessaan lukee surunvalittelutekstiviestejä, joita hän sai isän kuoltua.
— En raaski poistaa viestejä. Niiden kautta palaan ihan erityiseen tunnelmaan ja tavoitan ystävien antaman tuen.
Mervi sanoo huomanneensa, että surevaa vähän kavahdetaan. Hän toivoo, että ystävät ja tuttavat rohkaistuisivat pitämään yhteyttä. Ei ole pakko puhua surusta, voi puhua ihan tavallisista, arkisista asioista.
— En tiedä, toipuuko surusta koskaan ihan kokonaan. Kaipuu ja ikävä ovat ikuisia. Välillä tulee mieleen, että pitäisi soittaa isälle — kunnes muistaa, että ei voikaan.
Vanhempien talo, Mervin lapsuudenkoti, on nyt pääosin tyhjillään.
— Tuntuu kummalta, ettei isä enää ole siellä pihalla puuhailemassa. En ole tuonut paljon esineitä sieltä. Äidinäidin ikonin halusin ja joitakin kippoja ja kuppeja. Muistot ovat enemmän pään sisällä kuin esineissä.
— Elämä pelkistyy. Se tuntuu arvokkaammalta tässä ja nyt. Omaa kuolemaani en ole juuri pohtinut, mutta ei se tunnu pelottavalta. Kuolema on yksi osa elämää. Kuolleessa ihmisessä on jotakin hyvin kaunista. Molemmat vanhempani olivat rauhallisen ja tyynen näköisiä.
Kuolema riisuu lähtijän ja saattajan
Kuolema on monelle nykyihmiselle aika kaukainen asia. Modernissa maailmassa kuolema on piilotettu laitoksiin, kuolevien hoito ja vainajien käsittely on usein ammattilaisten työtä ja harva on esimerkiksi nähnyt kuollutta ihmistä.
— Toisaalta me kohtaamme viihdekuolemia harva se ilta. Viihdekuolema on erilainen kuin oikea kuolema, joka on usein hidas. Monet viettävät pitkiä aikoja kroonikko-osastolla huonossa kunnossa, sanoo uskontotieteen yliopistonlehtori Terhi Utriainen.
Hän lisää, että nykyisin kuolema on vieras myös siinä mielessä, että siitä on hankala puhua, kun yhtä, yhteistä uskonnollista kieltä ei enää ole.
Odottamista ja läsnäoloa
Terhi Utriaisen kymmenen vuotta sitten valmistunut väitöskirja käsitteli kuolettajia eli kuolevaa hoitavia ja hänen vierellään viipyviä, lähinnä sairaanhoidon ammattilaisia. Kuolettajana voi toki toimia myös omainen tai esimerkiksi vapaaehtoinen saattaja.
Sana "kuolettaja" löytyi Aunuksen Karjalan kylien vanhoilta naisilta.
— Olin aikoinaan tutkijana mukana ortodoksisissa muistajaisissa. Niissä joku naisista saattoi kysyä toisilta, että "kuka sitten kuolettaa minut". Sillä tarkoitettiin, että kenen tuvassa saa virua loppuaikansa ja kuka hoitaa hautaan ja tekee hautajaispitoihin ruuat.
Utriaisen tutkimissa kirjoituksissa kuolettajat kuvasivat tehtäväänsä suurta kärsivällisyyttä vaativaksi ja epäkiitolliseksikin. Kuolettaminen on paljolti odottamista ja läsnäoloa, sillä enää ei voi oikein tehdä mitään. Raskainta on sietää sietämätöntä: sitä, että aina ei pysty helpottamaan toisen kärsimystä.
— Mutta kuolettaminen saattaa olla myös hieno kokemus. Ihminen on saanut olla mukana jossakin isossa ja tärkeässä. Joillekin kuolevan vierellä oleminen on voimakas kokemus, joka paljastaa elämän arvokkuuden.
Uusi, kivuton puku
Useissa kuolettajien kirjoituksissa toistuivat sanat "riisuttu" ja "alaston". Niillä kuvattiin sekä kuolevaa tai kuollutta ihmistä että hänen vierellään olevaa.
— Kirjoittajat kuvaavat sitä, kuinka kuolemassa ihmiseltä riisutaan kaikki roolit ja naamiot. Millään elämän aikana kerätyllä ei ole enää merkitystä. Ihminen on pelkistetty ja suojaton, Utriainen kertoo.
— Joskus kuolevan vierellä oleva kokee, että kuolevalta on riisuttu koko ihmisyys puhekykyä ja muistia myöten. Toisaalta jotkut kuolevat ovat loppuun asti omia itsejään.
Silloin kun kuolevan vierellä oleva kuvailee itseään alastomaksi, hän Utriaisen mukaan usein kuvaa omaa keinottomuuttaan. Hän myös saattaa peilata itseään kuolevaan ja nähdä hänessä sen, mitä me kaikki tulemme lopulta olemaan.
Kristillisessä kuvakielessä kuoleman riisumalle ihmiselle on luvassa vielä uudet, valkeat tai kultaiset vaatteet. Utriaisen mukaan esimerkiksi sairauden runtelema ruumis saatetaan ajatella puvuksi, jonka kerran saa riisua ja jonka tilalle Taivaan Isä pukee kivuttoman uuden ruumiin.
— Tavallaan uusi, valkea puku kuoleman jälkeen on jatkoa kastepuvulle ja rippipuvulle. Ja valkoinenhan kuolinpaitakin on, Utriainen miettii.
Hän lisää, että kuolinvaate on monelle tärkeä. Esimerkiksi Aunuksen naiset varasivat valmiiksi vaatteet, joihin heidät kuoltuaan puetaan. Sukulaisissa käydessään he kuljettivat kuolinvaatteita kaiken varalta mukanaan. Ja kun Utriainen tutki naisten itsemurhaviestejä, hän havaitsi, että moni esitti toivomuksen vaatteesta, esimerkiksi lempiyöpaidasta, jossa hän halusi tulla haudatuksi.
Hiekkaa tiimalasissa
Terhi Utriainen on itsekin ollut kuolettamassa. Väitöskirjaansa varten hän työskenteli jonkin aikaa saattokodissa. Silloin hän huomasi, että parantumattomasti sairastuneet potilaat suhtautuivat lähestyvään kuolemaan eri tavoin. Eroja voi Utriaisen mukaan havainnollistaa tiimalasi-metaforan avulla.
— Istuin öitä erään naisen vierellä, joka ahdistukseltaan ei saanut nukuttua. Hän säpsähteli ja katsoi kelloa — ihan kuin hän olisi katsonut tiimalasin yläosaa: kuinka siitä hiekka valuu loppuun.
— Sitten oli miespotilas, joka oli hieman sekava, mutta positiivinen. Hän odotti noutajien tulevan millä hetkellä tahansa. Hän tuntui katsovan tiimalasin alaosaa: kuinka aika tulee täyteen.
Luentosarja saattohoidosta
Vantaan seurakunnat ja Vantaan aikuisopisto järjestävät luentosarjan, jossa perehdytään saattohoitoon. Luennot pidetään keskiviikkoisin klo 17.30–19.30 seurakuntien talon auditoriossa, Unikkotie 5 A. Tilaisuudet ovat maksuttomia, eikä ennakkoilmoittautumisia tarvita. Kahvia on tarjolla kello 17 alkaen.
Luentojen aiheet ovat:
4.11. Hyvä kuolema
- Eettisistä periaatteista kuolevan hoidossa ja kuolemassa, oppilaitospastori Jukka-Mikko Karjalainen.
- Kuolema hoitotyössä, terveyskeskuslääkäri Sirpa Sairanen.
11.11. Kuoleman kohtaaminen
- Kuolevan vierellä, sairaalapastori Iiro Leino.
- Hoitotyöntekijä, vapaaehtoinen ja lähimmäinen kuolevan vierellä, vapaaehtoinen Heljä Nousiainen ja pastori Johanna Ervast.
18.11. Kuolevan omaisena
- Surun ja kuoleman merkitys lähisuhteissa, opetusneuvos Helena Erjanti.
- Lähiomaisen kokemuksia, terveystieteiden tohtori Marja Harri.
Jaa tämä artikkeli: