Vihamielinen äidinmaa, osa 2
Kun suomalainen nainen saa tumman lapsen, maanmiehet alkavat hyljeksiä. Niin äidit kertoivat Kirkko ja kaupungissa vuonna 2009. Joko heidän elämänsä on helpottunut?
Ensin se yllättää, sitten siitä tulee arkea. Että vastaantuleva tyylikäs ikänainen sihahtaa solvauksen ja päiväkaljaa hörppivä mies huutaa perään terassilta. Enemmistön jäsenestä tulee vähemmistöä, joka kohtaa muiden ennakkoluulot.
Neljä äitiä ja yksi tytär kertovat, miten Helsingissä suhtaudutaan monikulttuurisiin perheisiin. Samoja äitejä haastateltiin aiheesta Kirkko ja kaupungissa myös nelisen vuotta aikaisemmin.
Laura Temmes, 37, Malminkartano:
Kun esikoiseni oli kahdeksan, vieras mies poltti häntä tupakalla poskeen.
Viereisellä bussipysäkillä seisovat vanhemmat rouvat seurasivat ilmeettöminä, kun annoin lumella ensiapua palovammaan.
Nyt poikani ovat 12 ja 9 vuotta, eikä teinipojille huudella. Hehän saattaisivat sanoa jotain nolaavaa takaisin.
Pojat liikkuvat rohkeasti itsekseen ja pärjäävät hyvin. Tupakalla poltettu tosin muistelee joskus tapausta.
Poikien zimbabwelainen isä on nykyään entinen mieheni. Hänestä poikien pitäisi olla rasismin vuoksi ulkona varuillaan, mutta minä en halua pelotella heitä.
Minusta ilmapiiri muuttuu Suomessa pikkuhiljaa parempaan suuntaan. Ihmiset alkavat siedättyä näkemään afrikkalaisen miehen lapsia.
Poikien parhaat kaverit ovat supisuomalaisia, eikä ihonväri ole heidän elämässään kovin merkittävä asia. Voi olla, että se johtuu poikien yksityiskoulusta, jossa on paljon taiteilijoiden ja näyttelijöiden lapsia. Boheemissa porukassa on vähän ennakkoluuloja.
Toivoisin, että poikani muuttaisivat aikuisina Suomesta, sillä maahanmuuttajalta näyttävää miestä ei helposti palkata parempiin töihin. Eksäni on kertonut tummaihoisista nuorukaisista, jotka päätyvät siivoamaan, vaikka ovat menestyneet opinnoissaan ja puhuvat täydellistä suomea.
Palkkaisitko sinä kahdesta hakijasta maahanmuuttajan näköisen?
Kansainvälinen elämä on pojille luontevaa. Olemme asuneet kolme vuotta eksäni synnyinmaassa Etelä-Afrikassa, ja esikoisellani on sekä Suomen että Yhdysvaltojen kansalaisuus.
Merita Laakkonen, 31, Kivikko:
Minulla on kohta neljä lasta kolmen ulkomailta muuttaneen miehen kanssa. Yksitoistavuotiaan Janen ja kahdeksanvuotiaan Jeminan isä on Vietnamista, viisivuotiaan Pugalin isä Sri Lankasta. Nyt odotan vauvaa toiselle srilankalaiselle miehelle, jonka kanssa olen kihloissa.
Pidän perhepäivähoitajana huolta kahdesta vaaleasta pikkutytöstä. Jos omat lapseni tulevat lomalla mukaan leikkipuistoon, moni ihmettelee, miten minulla on tummia ja vaaleita lapsia.
Mitä isommiksi lapseni kasvavat, sitä selkeämpiä heidän ulkomaalaiset piirteensä ovat, ja sitä enemmän heidän taustastaan kysellään. Bussia tai metroa odotellessa voi tulla neekerikommenttia.
Nimittelijät ovat useimmiten vanhoja naisia. Tytöt vaihtavat toiselle puolelle katua, jos vastaan tulee joku vihaisen näköinen mummo.
Toisinaan käy niin, että kun yksi vanha nainen alkaa haukkua meitä, toinen ryhtyy puolustamaan, ja lopuksi naiset jäävät tappelemaan keskenään. Tekisi mieli sanoa pahasti huutelijoille, mutta en ryhdy sanasotaan lasten kuullen.
Joskus haukkuja on maahanmuuttaja. Kerran afrikkalainen mies huusi bussissa Janelle, että mene sinä kiinalainen takaisin Kiinaan, minä olen suomalaisempi kuin sinä. Jane itki, ja bussikuski käski miehen olla hiljaa tai häipyä.
Kun tytöt olivat pieniä, vieraat kehuivat usein kuinka suloisia he ovat ja kysyivät, mistä olen adoptoinut heidät. Sellaista en kuule enää.
Jane Laakkonen, 11, Kivikko:
”Mistäs neekerimaasta sinä olet?”
Joskus pelottaa, kun tuntemattomat alkavat huudella. Ajattelen, että haukkujat ovat kateellisia, koska he ovat pelkästään suomalaisia.
Minä olen puoliksi vietnamilainen. Olen silti syntynyt Suomessa ja puhun vain suomea ja vähän englantia, jota olen harjoitellut koulussa.
Tahtoisin oppia vietnamia, mutta sitä opetetaan Vesalassa asti, ja minua pelottaa palata sieltä illalla kotiin. En yleensä liiku yksin.
|
Jane ja Jemina Laakkonen eivät halua liikkua yksin vihaisten vieraiden aikuisten vuoksi. |
Jos olen kaverien kanssa, he puolustavat minua. Yksi kaverini on adoptoitu Thaimaasta, yhden äiti on Venäjältä, yksi on neljäsosahollantilainen, yhdellä on somalivanhemmat ja sitten on myös täyssuomalaisia kavereita. On hauskaa, että yhden kaverini isä on Vietnamista niin kuin minunkin.
Minua kiusattiin ennen koulussa rumaksi ja kiinalaiseksi. Halusin silloin vaalentaa hiukseni, mutta niistä tulikin punaiset.
Äiti ei halua, että pilaan hiuksiani värjäämällä. Pikkusiskoni Jemina laulaa minulle usein Robinia : ”sä oot kaunis luonnostaan.”
Enää minua ei kiusata koulussa. Auttoi kun huomasin, ettei haukkumisesta tarvitse välittää. Voi vain mennä pois.
Kerran metrossa vastasin huutelijalle, että olen suomalainen, mutta tummempi, ja ylpeä siitä.
Aino Spence, 32, Oulunkylä:
Pikkutyttö tuijottaa pyhäkoulussa tyttäreni Latoya Spencen tukkaa.
”Miksi se kasvaa suoraan ylöspäin?”
Kaksivuotiaani kuuntelee tarkasti, kun selitän, että hänellä on afro.
Muskarissa heiluttelen muiden vanhempien kanssa vilttiä lasten päiden yläpuolella. Hennot pohjoismaiset hiukset nousevat sähköisinä kohti kangasta.
”Kenellä on nyt siilitukka?” muskarinopettaja huudahtaa.
Latoyan kasvot valahtavat. Hänellä ei ole siilitukkaa.
Bussissa Latoya katselee edessään istuvan vanhemman tytön pitkiä suoria hiuksia ja kysyy, kasvaako hänelle isona samanlaiset. Selitän, että hän saa kauniin pitkän kiharan tukan. Latoya on pettynyt.
En pidä siitä, että Latoya saa tukastaan jatkuvasti kommentteja. En haluaisi hänen ajattelevan hiuksiaan vaan ihan muita asioita.
En ilahdu kehusta, jonka mukaan pyhäkoulussa laulavalla esikoisellani Samuelilla on ”selvästi rytmi veressä”. Lasteni isä on tummaihoinen, ei rumpali.
En toivoisi kuulevani, että pojastani kasvaa varmasti ”oikea naistenmies, selvästi isäänsä tullut”. Ei jokainen tumma mies ole gigolo!
Vuoden 1987 koulukuvassani näkyy taustalla kirjaintauluja: A:n kohdalla on apina, N-kirjainta kuvittaa mustaihoinen pikajuoksija. Moni suomalainen on kasvanut tällaisessa ympäristössä.
Samuel oli puolivuotias vauva, kun hänelle huudettiin N-sanaa ensimmäisen kerran bussissa. Kuolin silloin sisältä.
Meitä ei ole kertaakaan puolustettu, kun olemme joutuneet hyökkäyksen kohteeksi. Tunnen itseni silloin hirveän haavoittuvaiseksi.
Toivoisin, että muut ihmiset puuttuisivat rasistisiin huuteluihin. Lapset saisivat vahvemman todistuksen siitä, että heille huuteleminen on väärin, jos joku ulkopuolinen aikuinen sanoisi sen tilanteessa ääneen.
Ennakkoluulot kohdistuvat minuun myös suoraan. Ajatellaan, että jos valkoisella naisella on tummia lapsia, hänellä täytyy olla päässä vikaa. Hän on joutunut ottamaan afrikkalaisen miehen, kun ei ole saanut suomalaista. Tai ulkomaalainen mies on hyväksikäyttänyt naista saadakseen oleskeluluvan Suomeen.
Puoliksi tummien lasten odotetaan olevan villejä ja huonosti hoidettuja räkäneniä. Minulle on siksi tärkeää, että omat lapseni ovat aina siistejä.
Viime aikoina en ole kohdannut vihamielisiä rasistisia tilanteita. Olemme pysyneet lähinnä omalla asuinalueellamme, jossa meidät tunnetaan. Hoidan lapsiani kotona.
Jos lapseni ajattelevat isona olevansa muita huonompia, syytän itseäni. Mielestäni vanhempien vaikutusvalta on tärkein.
Etsin satuja, joiden päähenkilö on tumma. Kun lapset katsovat kuvia Disneyn prinsessoista, ihastelen sitä tummaihoista. Isän kansanperinne on esillä kotimme musiikissa ja ruoassa.
Haluan antaa lapsille myönteisen kuvan heidän molemmista kulttuureistaan. Mutta kun tulee itsenäisyyspäivä, pidän lapset sisällä, enkä haluaisi miehenkään menevän ulos. Väkivallan ja herjausten uhka on silloin suurimmillaan. Tuntuu surulliselta, ettemme voi juhlia itsenäisyyttä kuten muut.
Maarit Samateh, 43, Kannelmäki:
Olen lähdössä kaksosten kanssa jo kolmatta kertaa Egyptiin lomailemaan. Ulkomailla on helpompaa.
Suomessa pienistäkin asioista tulee helposti hankalia. Täkäläisessä kylpylässä kaikissa ruoissa oli sianlihaa, jota lapseni ja mieheni eivät muslimeina syö. Kun kysyin vaihtoehtoja, minulle vastattiin äkäisesti:
”Me olemme nyt Suomessa, ja täällä on suomalainen ruokavalio.”
Kun vierailemme synnyinkaupungissani Savonlinnassa, perheeni on nähtävyys. Lapsille sanotaan, että heitä hattu pois, haluan nähdä hiuksesi. Miestäni tuijotetaan, mutta kukaan ei puhu hänelle.
Kerran kun palasimme illalla Savonlinnasta kotiin Kannelmäkeen, humalainen mies alkoi bussissa sättiä minua lapsistani ja potkia laukkuani. Tuplarattaisiin nukahtaneet lapset heräsivät, ja heitä pelotti. Bussikuski ei tehnyt elettäkään auttaakseen, mutta onneksi eräs suomalaismies heitti humalaisen ulos.
Meille on huudeltu myös Kannelmäen terasseilta, joiden ohi menemme leikkipuistoon.
”Katso, sillä on matkamuistot rattaissa!”
”Painu siekin sinne Somaliaan!”
Yhden kerran menin ihan oluttaan juovan miehen eteen, sylkäisin hänen jalkoihinsa ja huusin:
”Anna olla viimeinen kerta! Mitä pahaa minun lapseni ovat sinulle tehneet?”
Paikalle sattunut tumma nainen taputti käsiään:
”Hyvä hyvä!”
Kaksoseni Mariam ja Musa ovat nyt viisivuotiaita, ja varsinkin tyttäreni miettii ulkonäköämme:
”Papa, miksi sinä olet musta ja äiti valkoinen?”
”Täältä me olemme kaikki samanvärisiä”, sanoo mieheni ja kääntää kämmenensä ylöspäin.
Televisiossa pyörii Kinder muna -mainos, jota Mariam rakastaa. Siinä suklaa ja maito pussaavat, ja niistä tulee Kinder-suklaata. Papa on tietysti suklaa ja minä olen maito.
Lisää aiheesta:
6.7.2009 julkaistu artikkeli ”Teit sitten pennun ulkomaalaisen kanssa” kertoo, miten samoilla perheillä meni neljä vuotta aiemmin.
Jaa tämä artikkeli: