null Viiltelijä kaipaa välittämistä

Viiltelijä kaipaa välittämistä

Itseään viiltelevän nuoren on vaikea pukea paha olonsa sanoiksi.

Noin joka kymmenes 13–18-vuotias tyttö on viillellyt itseään, mutta viiltelystä tiedetään ja puhutaan vähän. Savon ammatti- ja aikuisopistossa työskentelevä hoitotyön opettaja, filosofian tohtori Marja-Liisa Rissanen on tehnyt aiheesta väitöskirjan, joka on ensimmäinen viiltelyä ja viiltelijöitä kuvaava suomalaistutkimus.

Rissasen mukaan viiltelijät ovat yleensä herkkiä, huolehtivaisia ja ongelmansa hyvin salaavia tyttöjä, joilla on heikko itsetunto. He ovat yrittäneet ilmaista pahaa oloaan aiemmin toisin keinoin, mutta eivät ole saaneet riittävää huomiota ja apua.

— Tytöt kääntävät pahoinvointinsa itseensä useammin kuin pojat. Se johtuu ehkä siitä, että poikien häiriökäyttäytymistä siedetään enemmän. Ajatellaan, että pojat ovat poikia, mutta tyttöjen on oltava kilttejä ja kunnollisia. Toisaalta tämäkin on muuttumassa, Rissanen kertoo.

Hetkellinen helpotus ja häpeä

Viiltelijöille itsensä vahingoittaminen voi olla keino kanavoida epämääräistä pahaa oloa ja luoda tunne siitä, että he voivat hallita jotakin. Usein heidän pahoinvointinsa taustalla on selkeitä syitä kuten väkivallan tai hyväksikäytön kokemuksia, yksinäisyyttä ja masennusta. Osa taas kokee raskaasti ulkoiset paineet: pitäisi olla kaunis, seksikäs, hyvä koulussa ja harrastuksissa sekä suosittu kaveripiirissä.

Viiltelijät kokevat, että pahaa oloa on vaikea pukea sanoiksi. Itseään vahingoittamalla paha olo saa selkeän muodon: kun ranteesta vuotaa verta, on helppo sanoa, mihin koskee.

— Jotkut tulevat riippuvaiseksi viiltelystä, eivätkä he pysty lopettamaan, vaikka haluaisivat. Kaikilla meillä on omat keinomme purkaa ahdistusta, ja joillekin viiltely tuo hetkellisen helpotuksen tunteen, Marja-Liisa Rissanen sanoo.

Viiltelijät silti häpeävät itse aiheutettuja arpiaan.

— He häpeävät sitä, että tietävät aiheuttavansa toisille pahaa mieltä ja huolta. Ja he häpeävät sitä, kun ihmiset katsovat. Harva sanoo mitään nähdessään arvet, mutta heidän ilmeensä kertoo paljon, Rissanen luonnehtii.

Viiltelyyn pitää aina puuttua

Kun nuori kulkee pitkähihaisessa paidassa hellesäällä tai kietaisee ranteiden ympärille huivin, hän voi antaa ikään kuin vihjeen siitä, mitä saattaa tehdä yksin ollessaan. Monikaan viiltelyn merkit huomaava ei tiedä, miten suhtautua niihin. Osa saattaa ajatella viiltelyn kuuluvan murrosiän kokeiluihin, toiset ajattelevat sen olevan vain typerää huomionkerjäämistä, joka varmasti jää, kun kukaan ei ole huomaavinaankaan.

— Helpoin tapa on ajatella, että nuori hakee vain huomiota. Silloin ei ymmärretä, että nuorella on oikeasti paha olla. On ihan puppua, että viiltely kuuluisi nuoren normaaliin elämään, Marja-Liisa Rissanen painottaa.

Hänestä viiltelyyn tulee aina ehdottomasti puuttua. Saman ohjeen antavat entisten viiltelijöiden kertomukset.

— Moni on ihmetellyt, etteikö ole edes sen arvoinen, että joku kiinnostuisi ja kysyisi asiasta. Usein menee liian pitkään, ennen kuin joku puuttuu.

Välittäminen parasta torjuntaa

Marja-Liisa Rissanen toivoo, että vanhempien lisäksi myös opettajat ja terveydenhoitajat ja muut terveydenhuoltoalan ammattilaiset hankkisivat lisää tietoa viiltelystä. Viiltelyn ennaltaehkäisynä toimivat välittäminen ja aikuisen uskallus olla aikuinen.

— Aikuisten pitäisi tehdä valintoja työn ja perheen välillä. Pitäisi kysyä, huomioida ja välittää, sietää nuoren ahdistusta. Kannattaisi miettiä, millainen itse oli vaikkapa 13-vuotiaana. Vaikka monet nykyajan tytöt näyttävät ikäistään vanhemmilta, pitää muistaa, ettei ulkonäkö kerro mitään kypsyydestä.

Kun viiltelyyn on joku uskaltanut puuttua, tavasta eroon pääsyssä auttavat useimmiten yksinkertaiset asiat. Ikä tekee tehtävänsä. Tärkeää on löytää uudenlaisia keinoja ahdistuksen purkuun. Puhuminen on yksi niistä.

Osa viiltelijöistä on kokenut saaneensa apua terveydenhuollon ammattilaisilta, mutta jonkun läheisen puuttuminen asiaan saattaa riittää. Erityisen tärkeiksi nousevat kaverit. Osa kavereista saattaa hylätä "friikin viiltelijän", joten jäljelle jäävien tuki on erityisen tärkeää.


Tuska ei lähtenyt itkemällä

"Joskus teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa viiltelin. En silloin tarkkaan tajunnut syytä, mutta iän myötä olen miettinyt asiaa paljon. Oli paha olla, koska elämässä oli paljon ikäviä asioita, joihin ei voinut itse vaikuttaa. Tuska ei lähtenyt itkemällä, ei raivoamalla.

Viiltelyn avulla löysin helpotuksen: sain muutettua henkisen kivun konkreettiseksi. Kun upotin veitsen käsivarteen, niin tiesin, miksi siihen sattui ja kipu oli fyysistä. Silloin minulla oli myös valta päättää, milloin kipu alkaa ja päättyy. Sairaalla tavalla se helpotti.

Viiltely loppui noin 25-vuotiaana. Tajusin, että on oltava muita keinoja käsitellä asioita. Lopulta vain päätin, etten enää viiltele.

Useimmat viillot olivat pintanaarmuja, mutta osa oli syvempiä ja muutamia arpia kannan käsissäni ikuisesti. En häpeä niitä enkä peittele, en myöskään selittele. Ne ovat osa minua ja menneisyyttäni.

Joskus vieläkin pahassa sielun hädässä tuntuu ajatus itsensä viiltelystä houkuttelevalta, mutta tiedän, ettei se ole ratkaisu mihinkään. Tiesin sen nuorempanakin, mutta silloin sillä ei ollut merkitystä, kun hain vain edes hetkellistä ulospääsyä sielun säryistä."

Mari, 30

 

Jaa tämä artikkeli: