Viimeinen palvelus
Ihminen muuttuu tuhkaksi. Jyrki Heiskanen työntää krematorion uuneihin useita vainajia päivässä. Kuva: Esko Jämsä

Ihminen muuttuu tuhkaksi. Jyrki Heiskanen työntää krematorion uuneihin useita vainajia päivässä. Kuva: Esko Jämsä

Viimeinen palvelus

Kun ihminen kuolee, hänen loppumatkastaan huolehtivat alan ammattilaiset.

Honkanummen hautausmaan krematorio näyttää melkein yhtä steriililtä kuin leikkaussali. Krematorionhoitaja Jyrki Heiskanen tuhkaa vainajia kahdella uunilla. Uuniluukkujen edessä on valmiina kaksi valkoista arkkua, joiden nimi- ja lupatiedot Heiskanen on tarkistanut. Hän ottaa arkuista pois rautanaulat ja ristit, koska ne voisivat vahingoittaa uunin pohjaa. Sen jälkeen hän työntää arkut uuniin.

Aikuisen vainajan tuhkaaminen kestää noin tunnin ja 20 minuuttia. Heiskanen seuraa tietokoneelta ja uuneissa olevista luukuista, että kaikki sujuu ongelmitta. Kun polttovaihe on ohi, jäljelle jääneet luut kolataan viilentymään, ja niiden joukosta poimitaan pois lonkkanivelet ja muut rautaosat. Seuraavaksi luut laitetaan laitteeseen, joka jauhaa ne tuhkaksi.

– Välillä sydämentahdistimet poksahtelevat uunissa, mutta mitään vaaratilanteita ei ole syntynyt, Heiskanen toteaa.

Krematorionhoitajaksi Jyrki Heiskanen siirtyi hautausmaan suntion tehtävistä pari vuotta sitten.

– Siirto sujui luontevasti, eivätkä työt ole tulleet uniin. Sitä paitsi en joudu käsittelemään vainajia mitenkään. En edes katso arkkuihin sisälle, koska en näe siihen mitään syytä. Tiedän silti, että vainajien mukaan voidaan laittaa tavaroita, kuten pehmoleluja ja pelipaitoja.

Huonona puolena Heiskanen pitää työn yksipuolisuutta. Aiemmin hän hoiti tuhkaamisen pääosin yksin, ja silloin se tuntui myös fyysisesti raskaammalta. Nyt työssä on mukana toinenkin henkilö.

– Olemme tekemisissä pääasiassa vahtimestareiden ja hautaustoimistojen työntekijöiden kanssa. Huumori voi tällä alalla olla ronskiakin, mutta vainajista emme kuitenkaan koskaan vitsaile.

 

Helsingin yliopiston dosentti Gustaf Molander on ensimmäinen, joka on tutkinut perusteellisesti vainajat hautaan saattavien sairaaloiden, hautaustoimistojen, kappelien, krematorioiden ja hautausmaan työntekijöiden työtä.

– Kuolematyöhön liittyy paljon pelkoja ja ennakkoluuloja. Alan työntekijöiden yhteiskunnallinen tehtävä on kuitenkin tärkeä. Jos he menisivät lakkoon, häiritsisi se välittömästi yhteiskunnan toimintaa.

Molanderin mukaan kuolematyöntekijät kohtelevat vainajia kunnioittavasti. He kokevat tekevänsä kuolleelle ihmiselle viimeisen palveluksen. Työssään he noudattavat erilaisia lakeja ja säädöksiä.

– Työ ei rajoitu vain vainajien käsittelyyn. On emotionaalisesti vaativaa, kun joutuu näyttämään järkyttyneille omaisille vainajaa tai hoitamaan hautajaisten järjestelyjä. Työntekijöillä ei ole yleensä tämäntyyppisiin tehtäviin varsinaista koulutusta, vaan he joutuvat toimimaan omien ihmissuhdetaitojensa varassa.

Molander huomasi, että henkisesti ja fyysisesti raskasta työtä tekevät ammattilaiset jäävät melko näkymättömiksi yhteiskunnassa paitsi silloin, jos heidän työssään havaitaan jotain puutteita. Myös omissa organisaatioissaan he jäävät usein vaille tukea ja huomiota.

Tutkijasta oli tärkeää osallistua itse eri työtehtäviin, koska työntekijöiden kertomuksia oli siten helpompi ymmärtää. Työyhteisöt ovat usein pieniä ja tiiviitä, jolloin syntyy omanlaisia puhetapoja ja huumoria.

– Kuolematyö on yhä niin vaiettua, ettei monikaan halua paljastaa ammattiaan ulkopuolisille. Minusta näiden surun ja hautaan saattamisen asiantuntijoiden tietoa kannattaisi hyödyntää ihmisten pelkojen vähentämiseksi.

Gustaf Molanderista tuntuu ylipäätään siltä, että käsitys kuolemasta on muuttunut.

– Enää ei niinkään uskota kuolemanjälkeiseen elämään, vaan panostetaan oman kunnon hoitamiseen kuoleman siirtämiseksi tuonnemmaksi. Kuolemasta puhutaan ikään kuin se olisi hallittavissa. Tämä näkyy erityisesti eutanasiakeskustelussa.

Työsuojelurahaston tukeman tutkimuksen tuloksiin voi tutustua Työterveyslaitoksen julkaisemassa teoksessa Matka mullan alle – kuolematyöntekijöiden arki.

Jaa tämä artikkeli:


Minuutissa mystikoksi

Villi city