Villasukkia hyvästiksi

Villasukkia hyvästiksi

Isoäidillä on heikko näkö, ikääkin jo 90 vuotta. Mutta villasukkaa hän osaa yhä kutoa – tosin silmukoita saa laskea tuon tuostakin eikä tummasta langasta ota enää selvää.

Hän tietää, ettei aikaa ole paljon jäljellä. Siksi hän pitää kutomisessa kiirettä. Jäähyväisiksi on saatava valmiiksi vielä monta paria: lapsenlapsille ja heidän puolisoilleen ja lapsilleen, sille pian syntyvällekin, jonka hän toivoo ehtivänsä nähdä.

Kutoessaan hän ajattelee jokaista sukansaajaa. Silmukoihin solmiutuu ajatuksia päivien jatkuvuudesta ja hyvästien vääjäämättömyydestä, mutta myös se, mihin hän sydämessään uskoo: että vuodet menevät niin kuin ovat mennäkseen ja että pohjimmiltaan on kysymys rakkaudesta työhön ja elämisen juhlaan.

Jospa vuodet olisivat lapsille hyviä! Jospa he olisivat kohtuullisen onnellisia ja pitäisivät yhtä. Ei hän ole heitä pahemmin osannut opastaa, on sanonut vain, että tee niin kuin sinusta on hyvä ja olet tyytyväinen.

Mitäpä hän olisi ymmärtänyt tästä uudenlaisesta maailmasta? Jokaisen on etsittävä itselleen sopiva paikka, vaikka hän miten tahtoisi tietä tasoittaa. Hän on huomaamatta kylvänyt heihin hyvän perusluottamuksen: jos et sinä pärjää, niin kuka sitten! Ehkä siitä kasvaa vähitellen jotain kestävää.

Yön unettomina tunteina isoäiti pistää keinutuoliin vauhtia ja kokoaa kaikki lapset luokseen. Kuolleita läheisiäkin on jo niin paljon.

Varjele sinä Jumala lapset sairaudelta ja katso muutenkin perään. Huomenna minä jatkan kutomista. Villasukat sentään pitävät jalat lämpiminä.

Jaa tämä artikkeli: