Ville Rannalle usko ei ole järjen asia.
Villen ja uskon riitelysuhde
Ville Rannan mielestä uskosta on helpompi piirtää kuin puhua.
Olen pakkomielteinen piirtäjä, piirrän aina kun voin, Ville Ranta esittäytyy ja pakkaa paksun päiväkirjansa kassiinsa. Kynä saa jäädä pöydälle, siitä on muste lopussa.
Kolmekymppinen Ranta kertoo tehneensä sarjakuvia kymmenvuotiaasta. Viime vuosina piirtäminen on ollut niin intensiivistä, että hänen on enää vaikea kuvitella tekevänsä muuta, mutta parikymppisenä hän vielä mietti uranvalintaansa. Taiteilijaksi, sen verran oli selvää. Vakavasti otettavaksi taiteilijaksi, mielellään: ehkä kirjailijaksi tai kuvataiteilijaksi.
Vakavasti otettava voi olla sarjakuvataiteilijanakin, sen on Ranta saanut kokea. Kiitosta ja palkintoja on tullut, viimeisimmäksi Suomen Sarjakuvaseuran Puupäähattu-tunnustuspalkinto tänä keväänä. Välillä Ranta on otettu ehkä turhankin vakavasti. Hänen profeetta Muhammedia käsitellyt sarjakuvansa sai aikaan melkoisen hässäkän ja kiivaan keskustelun sananvapaudesta.
Monissa Ville Rannan sarjakuvissa maailman menoa tarkkailee ja kommentoi Rannan itsensä näköinen mies. Henkilökohtainen ote on peruja Rannan koti-isävuosilta. Lapsen kanssa ollessa aika oli kortilla, joten piirtämisestä tuli joksikin aikaa päiväkirjan pitämistä.
— Usein käsittelen tiettyä aihetta, esimerkiksi vaikka yksinolon tunnetta, oman ympäristöni kautta. Mutta eivät sarjakuvat kerro suoraan minun elämästäni. On tosi ärsyttävää, että ihmiset tulevat lukemansa perusteella antamaan palautetta siitä, millainen muka olen, kysyvät "miks sä ajattelet noin?" tai "miks sä oot aina niin synkkä?".
— En minä oikeasti ole niin synkkä, vaikka otan esille syvempiä tasoja ja elämän ongelmakohtia. Niinhän taiteessa tehdään. Käsittelen vaikeita asioita, koska helpoissa ei ole mitään käsittelemistä.
Helppo asia ei ole uskokaan, josta Ranta suostui viime vuonna tekemään sarjakuvaa Oulun seurakuntien verkkosivuille.
— Mietin kyllä, rupeanko siihen hommaan ollenkaan. Varsinkin kulttuuripiireissä leimautuu helposti uskovaiseksi. Ja niinhän minulle kävikin, aika vähästä. No, eräässä kristillisessä lehdessä puolestaan kirjoitettiin, että "ateisti puhuu uskonnosta".
Nyt Rannan uskoa käsittelevät sarjakuvat on julkaistu Eräänlaisia rukouksia -kirjana. Palautetta on tullut ja ihmiset ovat laittautuneet Rannan juttusille — vaikka Rannan mukaan uskosta puhuminen ei tunnu olevan suomalaisille kovin helppoa.
— Uskonnosta yritetään usein puhua objektiivisesti, mikä on aika naurettavaa, koska usko kuitenkin on henkilökohtainen asia.
Ranta lisää, että vaikealta uskonnosta keskusteleminen tuntuu hänestä itsestäänkin. Piirtäminen on paljon helpompaa.
— Taideteoksen ei tarvitse päätyä mihinkään lopputulokseen eikä selittää mitään. Se voi olla vain yksi ajatusketju.
Uskonnollisten kysymysten pohtiminen ei ollut Ville Rannalle pelkkä tilaustyö, eikä uusi juttukaan. Hän sanoo olleensa kiinnostunut uskonnosta ja sielullisista asioista aina ja myös piirtäneensä paljon aiheeseen liittyvää.
— Minulla on aina ollut suhde kristinuskoon, tosin usein se on riitelysuhde.
Rannalle kristinusko on paradoksien uskonto. Sen kielen ja ajattelutavan ymmärtäminen vaatii luovuutta — ja se taas tuntuu nykyihmisiltä olevan kadoksissa.
— Kristinusko ei varmaan voisi puhutella ihmisiä enää vähemmän kuin nyt. Ihmiset tarttuvat siihen, voidaanko joku Raamatun tapahtuma todistaa ja mitä todellisuudessa olisi tai ei olisi voinut olla. Ja uskovaiset tekevät sitä samaa. Mutta ehkä mielikuvitus vielä elpyy.
Pohjimmiltaan kristinuskon vieraudessa on Rannan mukaan kyse siitä, että se ja moderni hyötyyn ja järkeen pohjautuva ajattelu ovat hankalasti yhteen sovitettavissa.
— Monet nykyihmiset eivät pysty ymmärtämään, mistä uskonnossa on kysymys tai miksi se ylipäätään on olemassa. Samoin sielun käsite on monille hämärä. Monet ajattelevat, että vain näkyvä on todellista.
Mistä uskonnossa sitten on kysymys? Rannan mielestä uskontoa tarvitaan olemassaolon kauhun ja ikuisuuden käsittelemiseksi. Ihmisellä on myös tarve puhua itseään korkeammalle olennolle.
— Eikä armoa tai lohtua ole olemassa uskonnosta riippumatta, Ranta lisää.
Sarjakuvassa Rannan näköinen mies miettii, ettei hän halua puolustaa uskontoa. Siihen Ranta tuntuu silti ajautuvan. Hänen mielestään ne, jotka vastustavat uskontoa, eivät näytä tietävän, mitä vastustavat. Kristinuskon tuomitseminen esimerkiksi paavin kannanottojen tai historian julmuuksien perusteella on vähän sama asia kuin jos vihattaisiin vaikkapa kaikkia ranskalaisia Napoleonin edesottamusten takia — eräänlaista rasismia.
"Käsittelen vaikeita asioita, koska helpoissa
ei ole mitään käsittelemistä."
Ville Rannan ja kristinuskon riitelysuhteeseen kuuluu se, että Ranta pitää uskonnollisia instituutioita ongelmallisina.
Rannan Parannus-nimisessä sarjakuvanovellissa papit istuvat palaverissa. "Asiakaslähtöisyys on välttämätön muutos kirkon toimintastrategiaan", toteaa yksi. Toinen säestää: "Niin! Se nyt ei vaan enää toimi se Jumala-läht…" Kokous keskeytyy, kun yksi huomaa ikkunasta Jeesuksen kulkevan kadulla ristiä kantaen. Esityslista pannaan kiireesti piiloon, mutta Jeesus meneekin ohi.
— Se on ehkä Eräänlaisista rukouksista kriittisin. Mutta se on myös uskonnollisin: jonkun helluntailaisen olisi varmaan helppo olla samaa mieltä, Ranta miettii.
Mikä sitten Rantaa esimerkiksi luterilaisessa kirkossa ärsyttää?
— Päälle päin se on läpibyrokratisoitunut, ison omaisuuden itselleen kerännyt instituutio, joka yrittää puhua arvoista, joita se ei itse edusta. Kirkolla on uskottavuusongelma.
Luterilaisen kirkon rasitteena on Rannan mukaan myös se, ettei se ole vahva auktoriteetti sellaista kaipaaville, mutta sitä vastaan kuitenkin kapinoidaan niin kuin se olisi auktoriteetti.
— Luterilainen kirkko kärsii vieläkin 1950–60-lukujen ahdasmielisyydestään ja autoritäärisyydestään, vaikka niitä ei enää ole olemassa. Ortodoksinen kirkkohan on paljon ahdasmielisempi, mutta sillä ei ole samanlaista kansallista historiaa. Ei meillä ole mielikuvia ortodoksipapeista vastustamassa homoutta tai alistamassa ihmisiä.
Se "paljon ahdasmielisempi" ortodoksinen kirkko on Rannan lapsuuden kirkko, johon hän on aikuisiällä liittynyt takaisin.
— Ortodoksisessa kirkossa suhde opetukseen on erilainen. On vuosituhantinen perinne, johon ei kosketa. Asioita ei selvitetä samalla lailla kuin lännen kirkoissa, Ranta huomauttaa.
— Ortodoksisen liturgian kieli on minulle älyttömän tärkeä. Ensimmäisinä kuukausina kirkkoon liityttyäni oikein ahmin sitä ja halusin painaa kaiken mieleeni. Se alkoi mantran tavoin pyöriä päässäni ja todella merkitsi jotakin.
Jaa tämä artikkeli: