Hannele ja Markku Päiviölle ovat tulleet Tallinnassa tutuiksi Pyhän Mikaelin kirkko ja sen museo.
Viro on toista maata
Päiviön pappispariskunta hoitaa Virossa suomalaissieluja.
Jos Virossa asuva tai vieraileva suomalainen kaipaa kirkon palveluita, hän todennäköisesti tapaa joko kirkkoherra Päiviön tai turistipappi Päiviön tai molemmat.
Hannele Päiviö on ollut Virossa lähes neljä vuotta, Markku Päiviö tämän vuoden alusta. He ovat huomanneet, että lähelle voi tulla kauas — pääkaupunkiseudultahan on lyhyempi matka Tallinnaan kuin vaikkapa Turkuun.
— Mitä kauemmin täällä on, sitä paremmin huomaa Suomen ja Viron välisen eron. Siinä eivät R-kioskitkaan auta, kun historia ja kulttuuri ovat niin erilaisia, Päiviöt ihmettelevät.
Hannele on kirkkoherrana Tallinnan suomalaisessa Pyhän Pietarin seurakunnassa. Hiljattain 20-vuotisjuhliaan viettänyt seurakunta on Viron kirkon alainen, mutta kirkkoherran palkan maksaa Suomen kirkko. Markku on Virossa turistipapin nimikkeellä. Hän muun muassa selvittää turistityön mahdollisuuksia Viron kylpyläkaupungeissa ja ulkosuomalaistyötä Pietarissa.
Suomalaisten Viron-turismi ei Päiviöiden mukaan ole aikoihin ollut vain pikaisia ostosmatkoja Tallinnaan. On myös kylpylä-, golf- ja kulttuurimatkailijoita. Tallinnan lisäksi suomalaisturisteja tulee paljon esimerkiksi Pärnuun, Kuressaareen ja Haapsaluun.
Tallinnan Pyhän Pietarin seurakunnan 170 aikuisjäsenestä suurin osa on inkerinsuomalaisia vanhuksia.
— He tulivat pieninä tyttöinä perheidensä mukana Viroon odottamaan, että laiva hakee heidät Suomeen evakkoon. Suomessa pienetkin tytöt saattoivat joutua raskaisiin metsätöihin. Silti heidän muistonsa ovat valoisia, moni heistä aloitti koulunsa Suomessa, Hannele Päiviö kertoo seurakuntalaistensa tarinaa.
Inkeriläiset ehtivät olla Suomessa vain pari vuotta, kun Neuvostoliitto kutsui heidät takaisin. Kotiseuduilleen Inkeriin he eivät päässeet, vaan joutuivat kuka Siperiaan, kuka minnekin.
— Näiden mummojen elämänkohtalot ovat riipaisevia. Ja miten valoisia ja positiivisia ihmisiä he silti ovat! Mikä saa ihmisen jaksamaan niin luottavaisena semmoisissa oloissa? Ehkä se on lapsenusko ja luottamus Jumalan huolenpitoon. Kirkko ja seurakunta ovat heille tärkeitä ja rakkaita.
Vanhuksia varten seurakunta on palkannut yhdeksi päiväksi viikossa suomalaisen diakonissan. Hän käy niiden vanhusten luona, jotka eivät enää itse pääse liikkeelle. Muutenkin seurakunta toimii vähän entisajan kyläyhteisön tapaan: seuraillaan ja kysellään kuulumisia. Joka tiistai seurakuntakodilla vanhankaupungin kupeessa on mummontupa, avoin kohtaamispaikka.
Seurakuntakoti ei kuitenkaan ole vain mummojen paikka, vaan siellä käyvät myös työkomennuksella olevien suomalaisten perheet. Usein mukana on pieniä tai kouluikäisiä lapsia. Heille seurakunta järjestää kerhotoimintaa: sählyä, puuhakerhon, muskarin ja pyhäkoulun. Kun lapset ovat omissa puuhissaan, äideillä on mahdollisuus tavata toisiaan ja jutella. Lauantaisin isät ja lapset pelaavat yhdessä sählyä.
— Täällä on pieni suomalaisyhteisö, jossa suomalaisella koululla ja seurakunnalla on molemmilla tärkeä rooli. Meillä voi olla aika vapaasti, tuolla keittiön pöydän ääressä usein selvitellään perheiden ongelmia, Hannele Päiviö kertoo.
Suomalaisen seurakunnan jumalanpalvelukset pidetään sunnuntaisin kymmeneltä Tallinnan vanhassa kaupungissa sijaitsevassa Pyhän Mikaelin kirkossa, jonka omistaa ruotsalainen seurakunta. 1500-luvulla rakennettu torniton, matala rakennus sijaitsee aivan Pyhän Nikolauksen kirkon takana.
Ulkosuomalaisten kirkossakäynti on Hannele Päiviön mukaan samanlaista kuin koti-Suomessakin eli keskittyy juhlapyhiin. Kauneimmat joululaulut on hitti Tallinnassakin.
Myös monet turistit ovat löytäneet tiensä sunnuntain jumalanpalvelukseen.
— Se kertoo siitä, että ihmiset hakevat Tallinnasta muutakin kuin alkoholia ja halpoja ostoksia. Kirkossakäynti ja tuttu jumalanpalvelus virsineen voivat olla elämys kauppojen ja ostoskeskusten hulinaan uupuneille, Hannele Päiviö sanoo.
— Vanhassa kaupungissa on ihmeellinen pyhäaamun rauha. Tunnelma on ainutlaatuinen.
Jonkin verran seurakuntaan käy tutustumassa myös suomalaisia ryhmiä ja esimerkiksi kuoroja, jotka laulavat jumalanpalveluksessa. Viime aikoina myös suomalaiset parit ovat tulleet Tallinnaan viettämään häitään.
— Ja välillä tarvitaan kriisiapuakin, jos joku sairastuu, loukkaantuu tai kuolee, lisää Markku Päiviö.
Markku Päiviö on virkavapaalla Suomussalmen seurakunnasta. Hän on huomannut, että siinä missä Suomessa seurakunnissa joka tehtävässä on alan ammattilainen, virolaisissa seurakunnissa käytettävissä on vain vähän palkattua työvoimaa.
— Eroa on myös siinä, että Viron kirkolla ei ole kansankirkon asemaa, joten esimerkiksi kunnan tai kaupunginhallinnon kanssa asioiminen on paljon työläämpää. Eikä yhteiskunnallisessa keskustelussa kysytä kirkon mielipidettä.
Hannele Päiviön mukaan Virossa kaikki on pientä eikä niin tiukasti järjestettyä kuin Suomessa, mikä tekee asioiden hoitamisesta nopeampaa ja joustavampaa.
— Ihanaa täällä on iloinen yhteisöllisyys. Ihmiset tuntevat toisensa ja pitävät toisistaan huolta. Eikä täällä ihmisillä ole niin kiire kuin Suomessa.
Päiviöt sanovat pysähtyneensä välillä miettimään, mihin virolainen yhteiskunta on menossa. Ihmiset ovat 50 vuotta kestäneen ateistisen kasvatuksen myötä vieraantuneet kirkosta niin, että esimerkiksi kirkollisten toimitusten merkitys on unohtunut, ja niinpä niistä helposti tingitään esimerkiksi taloudellisista syistä. Surullista heistä on se, että enää noin kolmasosa vainajista siunataan kristillisesti hautaan.
— Sellaista yhteisöä ei ole, jolle hautajaiset eivät olisi tärkeät. On järkyttävää, jos hautajaisten pyhyys ja vainajan kunnioitus kadotetaan, Markku Päiviö miettii.
Jaa tämä artikkeli: