Voi itku!
Ensi sunnuntai on 17. sunnuntai helluntaista. Sen aihe on Jeesus antaa elämän. Päivän raamatuntekstit ovat Ps. 86:10–13, Job 19:25–27, 2. Kor. 4:7–14 ja Joh. 11:21–45.
Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hänet, ja hän kysyi: ”Missä hänen hautansa on?” ”Herra, tule katsomaan”, he vastasivat. Jeesus itki.
Joh. 11:33–35
Tyttäreni parahtaa jälleen itkuun. Mielestäni mitättömästä syystä. Hänen 6-vuotinen elämänsä on tullut siihen pisteeseen, että ensimmäistä kertaa tokaisen hänelle: ”Eihän nyt ihan joka asiasta tarvitse itkeä.” Tyttö katsoo minua järkyttyneenä ja sanoo dramaattisesti: ”En minä tälle mitään voi, minut on luotu tällaiseksi.”
Aikuisina me helposti nielemme itkumme. Me nielemme surumme. Me nielemme negatiiviset tunteemme. Itku on säästetty elokuvateattereiden pimentoon ja nenäliinan nurkkaan hautajaisissa. Nielemmekö me samalla osan ilostamme, riemustamme ja positiivisista ajatuksistamme, kun kiellämme tunteiden äärilaidat? Onko parempi elää niin, että kaikki on haaleaa?
Vai onko syy suomalaisessa kansanviisaudessa? Itku pitkästä ilosta -sanonta pitäisi lailla kieltää. Viisaus on siitä kaukana. Aivan kuin ei kannattaisi iloita, koska silloin lopulta paha perii.
Itku saa silmät punoittamaan ikävästi ja ripsivärit tuhriintumaan poskille. Kyyneleet valuvat, räkä vuotaa ja nenä menee tukkoon. Ottaisinko silti riskin, kuulisin lapseni viisauden ja alkaisin elää enemmän sellaisena kuin Jumala alunperin tarkoitti? Iloitsisin, suorastaan nauraa räkättäisin, ja itkisin silmäni ulos kuopistaan, molemmat ajallaan. Jeesus näytti tässäkin esimerkkiä. Hän uskalsi itkeä.
Pienet lapset itkevät moninkertaisesti aikuisiin verrattuna, mutta he myös nauravat satoja kertoja enemmän päivässä kuin aikuiset. Jokin yhteys tässä täytyy olla. Voi itku, jos olenkin aivan hakoteillä.
Jaa tämä artikkeli: