Jo lapsena kirjailija oppi, että sanojen lumottu maailma antaa pelastuksen ja pakopaikan.
Vuosien viha sulaa ymmärrykseen
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä Kansallisteatterissa.
Amos Ozin muhkea romaani Tarina rakkaudesta ja pimeydestä tuntuu äkkiseltään mahdottomalta siirtää näyttämölle. Kirja sukeltaa kirjailijan lapsuuteen 1940-luvun Jerusalemissa ja näyttää monine sivujuonineen Palestiinaan päätyneiden juutalaisten kohtaloiden laajan kirjon.
Mikaela Hasán on kuitenkin yhdessä Michael Baranin kanssa dramatisoinut romaanin Kansallisteatterin Willensaunan näyttämölle. On ollut pakko karsia. Lopputulos on Klausnerin ydinperheen tarina kuusikymppisen Amos Ozin kertomana. Siinä yksityinen kietoutuu historiaan.
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on myös sisäinen matka: vuosikymmenien jälkeen kirjailija murtaa äitinsä kuoleman jälkeisen hiljaisuuden ja puhuu ulos tunteensa. Se ei ollut pojan lapsuudessa tapana, sillä vaikka kotona keskusteltiin paljon, tunteista vaiettiin tiiviisti.
Juhani Laitala on kirjailijan roolissaan esityksen kantava voima. Hänelle hyvän vastaparin luo Amos lapsena (Amos Brotherus / Pablo Ounaskari). Lapsen hiljainen läsnäolo tuo jännitettä ja tunnetta.
Ilja Peltonen Amosin isänä ja Miina Turunen äitinä rakentavat näyttämölle avioparin, joka elää yhdessä, mutta sisäisesti erillään. Amos muistaa hyvin sen ainoan hetken, jolloin äiti oli täysin läsnä ja hän itse turvallisesti vanhempiensa syleilyssä: Sinä iltana äänestettiin Israelin valtion synnystä.
Näytelmä avaa myös niitä paineita, jotka tekevät kirjailijan: sanojen maailman kiehtovuus, yksinäisyys ja vaietut salaisuudet pakottavat liikkeelle.
On hyvin liikuttavaa, kun näytelmän lopussa katsomon valot syttyvät, ja kirjailija kertoo yksityiskohtaisesti, miten äidin elämä loppui. Vuosien viha ja kipu ovat sulaneet ymmärrykseen ja tosiasioiden tunnustamiseen.
Näin kuusikymppinen mies muistelee lapsuuttaan ja äitinsä kuolemaa: ”Hautajaisten jälkeen isä ei sanonut juuri mitään.”
Jaa tämä artikkeli: