Vapaaksi syyllisyydestä. Henry Wuorila-Stenberg halusi Hämärän näkijä -kirjassaan kohdata menneisyytensä ja pysyä kuuliaisena sisäiselle äänelleen.
Yhden ihmisen tarina
Taidemaalari Henry Wuorila-Stenberg löysi sanan voiman. Hän halusi selättää kirjoittamalla vanhuuden katkeroitumisen.
Taidemaalari Henry Wuorila-Stenberg , 64, kirjoitti Hämärän näkijä -teostaan (Like 2013, ilm. maaliskuussa) kolme vuotta näyttämättä sitä kenellekään. Tekstiä tuli aluksi yli tuhat sivua.
– Toisin kuin Jörn Donner , jonka Mammutti on sekoitus tarua ja totta, minulla joka sana on totta, hän sanoo.
– Vanhenemisen vaarana on katkeroituminen, ja halusin selättää sen kirjoittamalla. Kaikkein tärkeintä maanisessa prosessissa oli säilyttää kuuliaisuus sisäiselle äänelleen. Kirja on kuin kontaten kirjoitettu, sanoo taidemaalari.
Nyt aikalaiselämäkerroille on kysyntää, sillä silpputiedon turvottamassa maailmassa yhden ihmisen tarina tulee liki, omaa todistusvoimaa ja antaa vertaistukea.
Wuorila-Stenbergin teoksesta tulee mieleen norjalaisen Karl Ove Knausgårdin palkittu Taisteluni -romaanisarja, jossa Knausgård läpivalaisee elämänsä sensaatiomaisella rehellisyydellä.
Myös Hämärän näkijä tekee tiliä suvun ja aikalaistaiteilijoiden suhteen, silmästä silmään. – Kun kirja julkaistaan, olen kuin kivi, en pääse pakoon, sanoo kirjoittaja.
Hämärän näkijä kertoo elämän mittaisesta tarkoituksen hausta. Miksi elän, kärsin, miksi kuolen, ovat peruskysymyksiä, joita ei voi väistää.
Henry Wuorila-Stenbergin elämässä eksyminen voittaa yhä uudestaan perille pääsemisen. Jo murrosiässä hän teki itsestään piirroksen munkin kaavussa, ja ulkopuolisuuden kokemukset leimasivat kasvua. Isän vakava invaliditeetti, pojan viisivuotiaana sairastama aivokalvontulehdus ja äidin sylin puute olivat palikoita, joiden päälle poika minuuttaan rakensi.
”Siitä syntyi loukkaantuneen pikkupojan asento suhteessa maailmaan, valtaan ja Jumalaan,” kirjoittaa Wuorila-Stenberg.
Vaikeudet kasvattivat myötätuntoa. Voittajien sijasta pojassa syntyi tarve samaistua sorrettuihin ja alakynnessä oleviin.
– Taide on ollut ainoa keino tunkea itseä esille ja huutaa teosten kautta: rakastakaa minua!
Wuorila-Stenberg tuntee Søren Kirkegaardin ajatuksen: epätoivossa on ainoa toivomme.
Kulttuuripiireissä on yleisesti vierastettu uskonnollisten kysymysten käsittelyä järkevän maailmanselityksen kustannuksella. Taiteilijan on silti vaikea sulattaa kosmologi Kari Enqvistin ristiretkeä uskontoja vastaan. Onko Enqvist unohtanut heikot, rikkinäiset ja maahan lyödyt, joille uskonto saattaa olla ainoa tie eteenpäin? ”Päätin itse olla välittämättä kaiken sortin herjaajista; jos jollakulla ei ole omaa kokemusta yliluonnollisesta, tukkikoon turpansa. En voinut enää sivuuttaa luterilaisuutta ja aloin systemaattisesti syventyä Lutherin teoksiin.”
Wuorila-Stenberg on tukkinut mustaa reikää sydämessään monin tavoin. Psykoanalyysissä saatiin käsiteltyä äitisuhde. Uskon yhteiskunnallisen suuntauksen romahdettua taiteilija etsi syvintään päihteistä, buddhalaisuudesta ja tuntikausien meditoinnista.
Ääritilojen tavoittelulla Wuorila-Stenberg vuoroin pakeni ja etsi itseään, mutta pyrki myös mystisen kokemuksen ääreen – sinne, missä maalaaminenkin viime kädessä tapahtuu.
Taiteen voittajista ja vallanpitäjistä Henry Wuorila-Stenberg kirjoittaa nimiä kaihtamatta.
– Vuosikymmenien myötä olen nähnyt taidemaailman kovenemisen. Kun nousukausi oli kuumimmillaan, galleristit saattoivat soittaa keskellä yötä taiteilijan työhuoneelle esittelemään töitään rahakkaalle keräilijälle.
Mutta menestyjät ovat vain pieni, mutta mediassa näkyvin joukko. Paljon enemmän on niitä, jotka eivät tule koskaan valituiksi. Pitkään myös Wuorila-Stenberg tunsi olevansa ulkopuolinen.
Sisäpiiriin päästettiin Kuvataideakatemiassa opiskelleet ja formalismin nimeen vannovat taiteilijat. Wuorila-Stenberg opiskeli eurooppalaisissa taidekouluissa ja hänelle teosten sisältö on aina ollut muotoa tärkeämpää.
Kun Markku Valkosen Suomen taiteen kuudes ja viimeinen osa ilmestyi 1986, Wuorila-Stenberg löysi sieltä itsestään yhden lauseen: ”Maalauksen tavanomaista muotoa ovat ’litistäneet’ esimerkiksi Reijo Viljanen ja Henry Wuorila-Stenberg.”
Nollaus romahdutti, mutta myös pudotti pois väärän kunnianhimon ja näyttämisen halun. Myöhemmin Wuorila-Stenberg valittiin vuosiksi samaisen Kuvataideakatemian maalauksen professoriksi. Nuorista oppilaistaan hän löysi ensimmäistä kertaa hengenheimolaisia.
Ehkä painavin syy kirjoittamiseen oli syyllisyydestä vapautuminen, sanoo Henry Wuorila-Stenberg.
– Kohtaamalla menneisyyden kävin lopulta läpi ainoan poikani elämää. Kimi sairasti skitsofreniaa kymmenen vuotta. Jos hän ei olisi kuollut, minä olisin, niin kauheaa se oli. Olinko tarpeeksi lähellä, olisinko voinut tehdä enemmän, olivat kysymyksiä, jotka raatelivat minut, hän pohtii.
Pitkäperjantaina vuonna 2005 Kimi päätti elämänsä. Puolentoista vuoden kuluttua Wuorila-Stenberg aloitti kirjoittamisen ja teki tiliä Kimille : ”Ymmärsin nyt että rakkaudessa toiseen on aina jotain vaillinaista. Niin se oli myös poikaani kohtaan. Hän halusi, että olisin jotain, mihin en kyennyt.”
Vuonna 2008 Wuorila-Stenberg liittyi ortodoksiseen kirkkoon.
– Olen itäisempi ihminen. Ortodoksisuus on ruumiillista, siellä seistään jo valmiiksi. Luther on edelleen tärkeä, mutta luterilainen oppi on niin kieleen ja filosofiaan kytkettyä.
Suurista öljyväritöistään arvostettu Wuorila-Stenberg on nykyisin palannut lapsuuden väriliituihin ja lyijykynään. Kolmetoistavuotiaana piirretyt Mooseksen päät ovat vaihtuneet läheisten kasvoiksi, sillä lähimmäisenrakkaus on edelleen kaikkein vaikeinta.
Valoisan oloinen ”hämärän näkijä” toteaa lopuksi:
– Koko maailman hyväksynnän hakemisen sijasta tärkeintä on, että yksi ihminen, nykyinen vaimoni, rakastaa minua.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Pyhä hipaisee katsojaa Tuomiokirkon kryptan näyttelyssä – Pyhän kosketus -näyttelyssä nykytaiteilijat tutkivat pimentoon jäänyttä teemaa
Hengellisyys AjankohtaistaViisi nykytaiteilijaa avaa näkökulmia pyhyyteen. Mukana ovat Ola Kolehmainen, Elina Merenmies, Mikko Paakkola, Ulla Remes ja Henry Wuorila-Stenberg.