Tärkeimmät kokemukset tulevat aina yllättäen. Siksi ne voivat särkeä ihmisen ja päästää Jumalan lähelle, Jari Ehrnrooth sanoo.
Yhteinen jaettava
Uskosta pitäisi voida puhua vilpittömästi, sanoo kirjailija ja kulttuurihistorioitsija Jari Ehrnrooth.
Vuoden 1994 pitkänäperjantaina Jari Ehrnrooth soitti rumpuja performanssissa Vanhalla ylioppilastalolla. Tauotonta rummutusta oli jatkunut kolmisen tuntia, kun Ehrnroothin näkökenttään ilmestyi ilmassa valtaistuimellaan istuva mies. Mies oli vanha, mustaihoinen ja kunnioitusta herättävä.
Ilmestys myös puhui. Hän toisti kolme kertaa painokkaasti saman lauseen. Vielä nytkään Ehrnrooth ei tiedä, mitä kieltä sanat olivat tai mitä ne tarkoittivat.
— Kokemus elää edelleen mielessäni. Hahmotan sitä aina uudella ja uudella tavalla. Voimakkaat uskonnolliset kokemukset tulevat ihmiseen niin syvälle, että niitä pohtii koko loppuelämänsä. Niihin tuntuu sisältyvän jotakin ehtymätöntä, Ehrnrooth sanoo.
Pikkuhiljaa hän on oivaltanut ilmestyksen ja sen kummallisten sanojen viestin: Sanoille ei tarvitsekaan löytää suomennosta. Pyhä ei kerro tai ilmoita, vaan tekee.
— Pyhä saa ihmisen tajuamaan, ettei hän ole oman itsensä herra, ja lopettaa ihmisen pakkomielteisen pyrkimyksen tietää ja hallita kaiken.
Kokemuksesta, että on jotakin, jota ei voi tietää eikä hallita, mutta joka vaikuttaa ratkaisevasti omaan elämään, kumpuaa Jari Ehrnroothin mukaan uskontunto.
— Kaikilla ihmisillä on uskontunto. Myös ateisteilla on joku vastaus kokemukseen ihmistiedon rajallisuudesta, olkoon se sitten vaikka se, että kaikki on vielä joskus tieteen keinoin selitettävissä.
Toisissa kokemus elämän hallitsemattomuudesta herättää uskon: tunteen siitä, että on olemassa jokin suuri mysteeri, korkeampi voima. Uskossa on Ehrnroothin mukaan kyse ennen kaikkea voimakkaasta, pysyvästä tunteesta. Sitä ei voi saavuttaa järjen tai päättelyn kautta.
— Uskosta on vaikea keskustella sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei ole siitä kokemusta, koska hän lähestyy asiaa älyllisesti. Hän ei voi ymmärtää, mistä uskossa on kysymys.
Väittely uskon piiriin kuuluvista asioista on siksi turhaa, samoin kuin käännyttäminen.
— Ihmisen sisäinen kokemus ei ole muutettavissa. Se ei myöskään synny tietämisestä, joten sitä ei voi toiseen istuttaa, vaikka voimmekin antaa toisillemme virikkeitä. Lopulta vain ihmistä suurempi rakkaus voi särkeä itseriittoisuuden ja kirkastaa uskon. Niin minulle kävi.
Silti uskosta voi ja pitää Ehrnroothin mielestä puhua.
— Minusta on tärkeää, että ihmiset puhuvat avoimesti sisäisestä, hengellisestä elämästään. Sen sijaan kukaan ei saisi tuputtaa omaa tapaansa uskoa tai ymmärtää. Silloin yritetään kontrolloida sellaista, joka alkuperältään on kontrolloimatonta.
Jari Ehrnrooth sanoo vastustavansa kaikenlaista säätelevää uskonnollisuutta. Hänen mielestään hengellisen elämän ja ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen pitäisi perustua itse kunkin omaan, vilpittömään uskoon — ei siihen, mitä jonkun instituution mielestä pitää uskoa.
— Olisi pidettävä kirkkaana mielessä, että kellään ei ole oikeutta puhua toisen puolesta. Ihmisen keksimien totuuksien sijaan olisi tyydyttävä kumartamaan ihmeellisesti välkehtivää rakkauden lähdettä. Jumala on salattu, mutta kätkeytyy kaikkialle, myös ihmiseen itseensä.
Suuret maailmanuskonnot syntyivät aikana, jolloin kansat ja sivilisaatiot elivät toisistaan melko erillään. Joutuessaan tekemisiin toistensa kanssa uskonnot näyttävät Jari Ehrnroothin mukaan kamppailevan siitä, kenellä on oikea usko.
— Jostain syytä uskonnoilla on kova tarve kiillottaa omaa kilpeään ja esiintyä oman puhtautensa vaalijoina. Uskonnot palvovat itseään sen sijaan, että pyrkisivät saattamaan koko ihmiskunnan saman pyhän äärelle. Kuitenkin kaikista suurista uskonnoista löytyvät samat eettiset opetukset, kuten rakkaus ja keskinäinen kunnioitus.
Ehrnroothin ratkaisu tilanteeseen olisi universaali usko, todellinen maailmanuskonto.
— Jos kerran on yksi Jumala, hän on kyllä kaikille sama. Ja se tunnesuhdekin, joka ihmisillä on Jumalaan, on pohjimmiltaan kaikilla aika samanlainen, vaikka jokaisella onkin oma yksilöllinen tarinansa.
Jari Ehrnrooth itse ei toistaiseksi kuulu mihinkään uskontokuntaan. Hänellä on tarve elää ja kehittyä hengellisesti sen mukaan, minkä hän kokee sisäisesti todeksi.
— En ehkä ole tehnyt eroa kristinuskoon, vaan pikemminkin löytänyt siihen oman suhteeni. En voi olla kaikessa samaa mieltä kuin Luther tai kirkko. Sen sijaan Jeesuksen opetuksissa on paljon kestävää sanomaa, esimerkiksi opetukset anteeksiannosta, väkivallattomuudesta ja kaikkien ihmisten veljeydestä ja rakkaudesta.
Yhteisöä ja hengellistä yhdessäoloa kaivatessaan Ehrnrooth saattaa pistäytyä kirkkoon: Portugalissa katoliseen, Suomessa luterilaiseen messuun.
— Tärkeää on se, että en silloin ota kasvoilleni sellaista naamiota, että nämä ovat minun hengelliset kasvoni. Menen omana itsenäni. Ei minua poiskaan ole ajettu.
— Messussa tuntee ja näkee, että ihmisillä on tunnesuhde Jumalaan. Se on kaiken pohja.
Pitkänperjantain näyn lisäksi Jari Ehrnroothilla on ollut useita muitakin kokemuksia, jotka hän tulkitsee hengellisiksi. Hän on päättänyt puhua ja kirjoittaa niistä.
— Voimakkaat pyhän kokemukset tulee kertoa muille. Se on niiden tarkoitus. Olisi rakkauden vastaista pitää ne itsellään.
Uskoon ja hengellisyyteen liittyvät teemat ovat kulkeneet mukana Ehrnroothin tuotannossa koko ajan. Uusimmassa kirjassa Tietämättä uskon (Kirjapaja 2012) ne ovat pääosassa.
— Tunsin pakottavaa tarvetta ilmaista mahdollisimman paljaasti, mistä uskossa on minulle kysymys.
— Koen, että ihmisessä on kaksi minää. Nuorempana suorittava ja saavutuksiinsa samastuva etuminä oli vahvempi. Iän myötä Jumalan läsnäoloa tunteva ja kaikkien ihmisten veljelliseen yhteyteen kaipaava hengellinen takaminä on alkanut lämmittää olemustani. Olen huomannut, että monille ystävilleni on käynyt samoin.
Jaa tämä artikkeli: