”Miten villisti rakastankaan elämää” – Marja Kuparisen muistolle

”Miten villisti rakastankaan elämää” – Marja Kuparisen muistolle

Syöpäläisen kirjoittaja Marja Kuparinen kuoli viime viikolla.

Marja Kuparinen kirjoitti joka toinen maanantai Syöpäläinen-kolumnin Kirkko ja kaupunkiin. Hän aloitti kolumnit tammikuussa 2017. Syöpädiagnoosin hän oli saanut muutamaa kuukautta aikaisemmin.

Tänään on joka toinen maanantai.

Marjan teksti ei ole tullut toimitukseen. Hän kuoli viime keskiviikkona. Vielä viimeisenä elinpäivänään Marja toivoi voivansa jakaa lukijoille ajatuksiaan Suursuon sairaalan saattohoito-osastolta.

Hänen voimansa kuitenkin loppuivat nopeasti. Marja kuoli rauhallisesti nukkuessaan, aivan kuten hän oli toivonut.

Rauha hänen sielulleen.

Marja Kuparinen karttoi ylisanoja ja ylevyyttä. Keittokirjojen ystävänä hän kirjoitti arkisen yksinkertaisesti.

Marja Kuparinen työskenteli pitkään Kirkko ja kaupungin toimituspäällikkönä. Omalla suoralla ja koruttomalla tavallaan hän loi aivan uudenlaisen hengellisen kirjoittamisen perinteen. Hän ei käärinyt hengellisyyttä sen paremmin pikkusievän hartauskitschin, paisuttelevan sentimentaalisuuden kuin mitäänsanomattoman yleissyvällisyydenkään kaapuun.

Hän tunnusteli omaa kaipaustaan ja omaa kokemustaan, punnitsi niitä ja peilasi niitä kristillisen uskon perusajatuksiin.

Marja karttoi ylisanoja ja ylevyyttä. Keittokirjojen ystävänä hän kirjoitti arkisen yksinkertaisesti. Jälki oli tyylikästä ja puhuttelevaa. Toimituspäällikkönä hän piti huolen siitä, että Kirkko ja kaupunki oli hengellisesti ravitseva lehti myös heille, jotka eivät osanneet sellaista ravintoa kaivata.


Ennen eläkkeellä kirjoittamiaan Syöpäläinen-kolumneja Marja Kuparinen ei tuonut teksteissään omaa persoonaansa oikeastaan mitenkään esiin, vaikka usein hän kirjoittikin hyvin henkilökohtaisesti ja aina oman kokemuksensa läpi. Itsensä brändääminen oli hänelle silti täysin vieras ja turhanaikainen asia.

Eivätkä omalla kuvalla varustetut Syöpäläisetkään hänen henkilönsä esiin tuomiseen pyrkineet. Hän kirjoitti siitä, miltä tuntuu kuolla. Hän kirjoitti katseen tasalta ihmiseltä ihmiselle siitä, millaista on jättää jäähyväisiä sekä läheisilleen että itselleen.

Ei ihme, että Syöpäläisen kolumneilla oli paljon ystäviä.

Ensimmäinen Syöpäläinen julkaistiin tammikuussa 2017. Silloin Marjalle oli jo selvää, että loppuelämästä tulisi toisenlainen kuin mitä hän oli eläkkeelle jäätyään toivonut:

 

Kuulin selvästi lukon rasahduksen. Jossain sulkeutui ovi. Ovi, josta olin ajatellut kulkevani onnelliseen vanhuuteen.

 

Marja oli ehtinyt tehdä tuttavuutta oman kuolemansa kanssa jo kauan ennen sairastumistaan. Lokakuussa 2010 hän hankki kirpputorilta itselleen kuolinmekon, vaatteen johon hänet puettaisiin ennen arkkuun laittamista, sitten kun sen aika joskus hamassa tulevaisuudessa olisi.

Marja kirjoitti kuolinmekostaan ja sen herättämistä ajatuksistaan jutun Kirkko ja kaupunkiin. Tuo juttu kuvaa hyvin Marjan lähestymistapaa:

 

Kuusikymppiset tietävät jo, ettei vuosia ole määrättömästi. Pian tulee ilta, ja juhlavalot sammuvat.

Ei se helppoa ole, ei elämä eikä minuuden kuolema. Pakotietä ei ole näkyvissä.

Ehkä on hyvä antaa kuolemanpelon ja hyvästien kivun huuhtoa mukaansa turhanaikaista roinaa. Kipu selkeyttää ja tekee tilaa uudelle kasvulle.

Miten villisti rakastankaan elämää – ihan tätä tavallista – tietäessäni sen loppuvan. Kuinka kovasti haluaisinkaan jättää jälkeeni ilottomuuden ja arkuuden sijasta elämisen rohkeutta ja suurta halua vapauteen.

 

Elämänsä viimeisinä kuukausina Marja sai kokea isoäitiyden ilon. Ensitapaamisestaan ensimmäisen lapsenlapsensa kanssa hän kirjoitti tammikuussa 2018:

 

Tämä pieni lapsi on vahva koukku tulevaisuuteen. Hän pakottaa minua eteenpäin: ehkä näen hänen täyttävän vuoden, ehkä kaksi. Kolme olisi jo ylenpalttista anteliaisuutta. Pidemmälle en uskalla edes ajatella.

Siitä huolimatta tulevaisuus tuntuu houkuttelevalta.

 

Viimeiseksi jääneessä Syöpäläinen-kolumnissaan Marja katsoi kuolemaansa jo aivan lähietäisyydeltä:

 

Katselin läheisiäni, minua kosketettiin kauniisti ja lämpimästi, jotenkin aika tuntui seisahtuvan ja kaikki kävi hyvin yksinkertaiseksi. Näinkö kuolema tulisi ja jäljellä olisi vain läsnäolo, jota ei tarvitsisi sanoilla sekoittaa? Hyvä olisi, jos kaikki tarpeellinen olisi jo eläessä sanottu ja selvitetty. Että oman mielen pohjalla ei velloisi katkeruus tai suru elämättömästä elämästä. Niiltä tunteilta olen onneksi säästynyt. Silloin voin olla yhtä tyynen luottavainen kuin nukutuslääkärin hoivissa, kun hän sanoi anestesian alkaessa: ”Sitten vaan hyvät unet.”

Kaikki Syöpäläisen kolumnit ovat luettavissa täältä.

Jaa tämä artikkeli:

Kommentoi