Syöpäläinen: Avuttomuus on outo tunne – ja lisäksi niin petollinen

Syöpäläinen: Avuttomuus on outo tunne – ja lisäksi niin petollinen

Muiden varassa me tänne synnymme ja täältä lähdemme. Lähtemisen ja tulemisen rajoilla on kyse ihan perusasioista: hoivasta, läheisyydestä, kivun hallinnasta ja läsnäolosta.

Minulla on ollut pari viikkoa tilaisuus käydä ”apukoulua”. Olen aina arvostanut itsenäisyyttä ja tiettyä omatoimisuutta. Aika pitkään – melkein 1,5 vuotta – näin menikin. Elämä jatkui hoidoista huolimatta aika lailla entiseen malliin. Ethän sinä näytä yhtään syöpäsairaalta, joku kommentoi. Omat hiuksetkin pysyivät päässä, mistä olin iloinen.

Kriisi-iltana tunsin hipaisevani myös lähtemisen rajaa.

Sitten sappitiehyt meni tukkoon, hoitoon pääsyä odoteltiin ja aloin tulla yhä huterammaksi ja muistuttaa naamanväriltäni sitruunaa. Kohtasin oman voimattomuuteni. Ei ollut ihan helppo pyytää apua: käytkö kaupassa, vietkö roskapussin, keitätkö itsellesi kahvit? Otatko alas, pistätkö tuonne ja vietkö tämän tänne?

Oliko minusta nyt siis tullut ”avuton” ihminen? Päinvastoin: apua oli tarjolla vaikka kuinka. Auttavia käsipareja ilmestyi läpipiiristä ja myöhemmin hoitoon päästyäni sairaalasta. ”Soitat vain ja pyydät apua”, vakuuttivat hoitajat. Minuutissa tai kahdessa kutsuttu on tullut paikalle. Luulen, että ”avuttomuuden” tunne on perusvirheellinen, kun ihmistä ympäröi auttamaan pyrkivien joukko. Este on omien korvien välissä. Sitä haluaa helliä mielikuvaa pärjäävästä ihmisestä, jolla riittää voimia muidenkin auttamiseen ja tukemiseen. Eikö olekin niin, että muiden varassa me tänne synnymme ja täältä lähdemme? Lähtemisen ja tulemisen rajoilla on kyse ihan perusasioista: hoivasta, läheisyydestä, kivun hallinnasta ja läsnäolosta.

Kun viime torstaina hemoglobiini oli hyvin alhaalla ja verenpaine tippui niin että päästä heitti, lapset pitivät kiinni käsistäni. Avukseni tuli nopeaan tahtiin veripusseja, jääplasmaa ja veren hyytymistekijää. Nekin tuntemattoman luovuttaja apua, johon ei voi muuta sanoa kuin kauniit kiitokset. Kaikkien pahojen uutisten joukossa hyvä kiertää joukossamme huomaamatta ja saa uskomaan inhimilliseen auttamisenhaluun. Kun on meidän vuoromme, pannaan hyvää eteenpäin, sinne missä sille on tarvetta.

Kriisi-iltana tunsin hipaisevani myös lähtemisen rajaa. Katselin läheisiäni, minua kosketettiin kauniisti ja lämpimästi, jotenkin aika tuntui seisahtuvan ja kaikki kävi hyvin yksinkertaiseksi. Näinkö kuolema tulisi ja jäljellä olisi vain läsnäolo, jota ei tarvitsisi sanoilla sekoittaa? Hyvä olisi, jos kaikki tarpeellinen olisi jo eläessä sanottu ja selvitetty. Että oman mielen pohjalla ei velloisi katkeruus tai suru elämättömästä elämästä. Niiltä tunteilta olen onneksi säästynyt. Silloin voin olla yhtä tyynen luottavainen kuin nukutuslääkärin hoivissa, kun hän sanoi anestesian alkaessa: ”Sitten vaan hyvät unet.”
Ei, en ole nyt avuton ihminen vaan apu ympäröi minua niin sairaalan henkilökunnan kuin ystävien ja läheisimpien rakkaiden taholta. Olen onnellinen siitä.


Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka sairastaa parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä vatsasyöpää.

Jaa tämä artikkeli:

Samasta aiheesta:

Kommentoi