Anglikaanisen seurakunnan kirkkoherrana tänä syksynä aloittanut Maria Obafemi-Onuigbo on työskennellyt myös evankelis-luterilaisessa kirkossa diakoniatyöntekijänä ja pappina.
Anglikaanien uusi kirkkoherra Maria Obafemi-Onuigbo on työskennellyt pappina Englannissa ja Suomessa – ”Meidät on kutsuttu rakentamaan Jumalan valtakuntaa”
Vielä kesällä Maria Obafemi-Onuigbo oli Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan pappi. Nyt hän on saanut johdettavakseen seurakunnan, jonka jäsenet edustavat ainakin pariakymmentä eri kansallisuutta.
Maria Obafemi-Onuigbo on tehnyt monta asiaa tuplasti. Hän on asunut kahdessa maassa, opiskellut kaksi ammattia, tehnyt töitä kahdessa eri kirkkokunnassa ja kahdella eri kielellä. Hänessä itsessäänkin yhdistyy kaksi eri kulttuuria: Lahdesta kotoisin oleva Obafemi-Onuigbo on suomalaisen äidin ja nigerialaisen isän tytär.
Obafemi-Onuigbo lopetti työt Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan pappina ja siirtyi kirkkoherraksi Suomessa toimivaan anglikaaniseen Pyhän Nikolauksen (St. Nicholas) seurakuntaan viime elokuussa.
Seurakunta viettää messua Mikael Agricolan kirkossa, siis siinä samassa, jossa myös Helsingin tuomiokirkkoseurakunta toimii. Pitääkö Obafemi-Onuigbon erikseen vielä muistuttaa itseään, että seisookin alttarilla nyt anglikaanisen kirkon pappina?
– No, kyllä sitä joskus joutuu miettimään. Suurin haaste on, että kun on luterilaisessa kirkkorakennuksessa, joutuu miettimään liturgiaa ja sitä, mitä anglikaanisuus tässä tilassa tarkoittaa.
Teologisesti evankelis-luterilainen ja anglikaaninen kirkko ovat onneksi monesta asiasta samaa mieltä. Vuonna 1992 solmittu Porvoon sopimus takaa sen, että pappi voi näin siirtyä kirkosta toiseen.
Maria Obafemi-Onuigbo kertoo saaneensa johdettavakseen hyvin innostuneen ja osaavan kansainvälisen seurakunnan. Eri kansallisuuksia on ainakin parikymmentä.
– Ihmisiä on mukana eri kirkkokunnista, on anglikaaneja, luterilaisia… Ihan kaikkien taustoista en edes tiedä. Tarkoitus on olla avoin yhteisö. Se, mikä meitä yhdistää, on englanninkielinen jumalanpalvelus, Obafemi-Onuigbo kertoo.
Erilaiset taustat, traditiot ja toiveet on saatu hyvin sovitettua yhteen seurakunnan toiminnassa.
– Kyllä se onnistuu, sillä täällä jokainen pystyy olemaan oma itsensä. Jumalanpalveluksessa on monille tuttuja elementtejä. Muunlaisista taustoista tulevia haluan rohkaista kysymään, miksi jokin asia tehdään näin. Ydin on siinä, että kaikki ovat tervetulleita, kaikki pystyvät kohtaamaan Jumalan ja tulevat hengellisesti ravituiksi.
Anglikaaninen seurakunta toimii Mikael Agricolan kirkolla ja tekee yhteistyötä Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kanssa. Maria Obafemi-Onuigbo on työskennellyt myös Tuomiokirkkoseurakunnan pappina.
Kutsumus veti pappisuralle
Ensimmäiseltä ammatiltaan Maria Obafemi-Onuigbo on evankelis-luterilaisen kirkon diakoni. Sitä työtä hän ei ehtinyt tehdä kovin pitkään, sillä halu nähdä maailmaa vei hänet Englantiin.
– Tein siellä ihan muita töitä, mutta olin aktiivisesti mukana Lontoon Merimieskirkon toiminnassa, vedin äiti-lapsi-piiriä vapaaehtoisena ja olin mukana kirkkoneuvostossa. Siitä yhteisöstä nousi ajatus, että hei, oletko koskaan ajatellut ryhtyä papiksi.
Olihan Obafemi-Onuigbo ajatellut. Hän hakeutui paikallisen hiippakunnan valintaprosessiin ja pääsi opiskelemaan Westcott House Theological Collegeen Cambrigessä. Sekä opinnoissa että pappisuran alussa arvioitiin kutsumusta.
– Hiippakunnissa on ikään kuin kutsumusta testaavia työntekijöitä. Kävin heidän kanssaan keskusteluita ja kirjoitin esseenkin siitä, kuka olen, mistä tulen ja mitä ajattelen pappeudesta.
Anglikaanikirkon papiksi Obafemi-Onuigbo vihittiin vuonna 2015. Valmistumisen jälkeen edessä oli muutama vuosi seurakuntapapin työtä South Beddingtonissa Lontoon eteläpuolella. Ura jatkui kirkkoherrana Manchesterissa, seurakunnassa, jota sikäläisittäin luonnehdittiin sanoilla ”black majority”.
– Suurin osa jäsenistä oli ihmisiä, joiden juuret olivat Afrikassa tai Karibialla, Obafemi-Onuigbo kertoo.
Työkulttuuri oli erilainen kuin evankelis-luterilaisessa kirkossa. Työpäiviä saattoi olla kuusi viikossa ja aluksi Obafemi-Onuigbo oli kirkkoherrana seurakuntansa ainoa palkattu työntekijä. Pappi todella oli osa yhteisöä.
– Vuoden kuluttua tuli yksi palkattu työntekijä lisää, juuri diakoniksi vihitty pappeuteen valmistautuva kollega, mutta muuten seurakunta toimi vapaaehtoisvoimin. Välillä, kun jollakin seurakuntalaisella oli jotakin toiveita, piti kysyä, että voisitko itse tehdä. Kirkkoherrana aikaa oli kuitenkin rajallisesti ja hallinnollisia töitä oli paljon.
Paluu muuttuneeseen Suomeen
Vuonna 2021 Maria Obafemi-Onuigbo palasin takaisin Suomeen, ollakseen lähellä iäkästä äitiään. Tuliko käänteinen kulttuurishokki?
– Kyllä se vähän sellaista oli. Eron huomasi ihmisten avoimuudessa, siinä että hymyilevätkö ihmiset toisilleen vaikka julkisessa liikenteessä tai työyhteisössä. Ja että harrastetaanko small talkia, kysytään toiselta, mitä kuuluu.
Obafemi-Onuigbo huomasi myös sen, että Suomi oli muuttunut 18 vuodessa avoimemmaksi ja kansainvälisemmäksi.
Obafemi-Onuigbo sai töitä evankelis-luterilaisesta kirkosta ja palasi diakoniatyöhön, kehittämään vapaaehtoistyötä Oulunkylän seurakunnassa. Hän viihtyi työssään, mutta huomasi välillä kaipaavansa papin työhön. Obafemi-Onuigbo pohti taas kutsumustaan, haki papin paikkaa Helsingin tuomiokirkkoseurakunnasta ja tuli valituksi.
Vapaaehtoisten rooli hakee paikkaansa
Evankelis-luterilaisessa kirkossa pohditaan tällä hetkellä sitä, miten tehdä työtä vähenevillä resursseilla, millainen rooli vapaaehtoisilla tulisi olla ja kuinka maahanmuuttajat löytäisivät paikkansa kirkon toiminnasta.
Obafemi-Onuigbo näkee asian niin, että evankelis-luterilaisella kirkolla on paljon vapaaehtoisia, mutta kysymys kuuluu, millainen rooli ja millaisia vastuita heille annetaan.
– Se ehkä vaatii vielä totuttelua, hän toteaa.
Obafemi-Onuigbo toivoo, että ihmiset saisivat käyttää kykyjään seurakunnassa ja että seurakunnat huomioisivat vapaaehtoiset tavalla tai toisella vaikkapa aina keväällä ja jouluna, kiittäisivät tehdystä työstä.
Meillä Suomessa on vähän sellainen traditio, että kyllä ihmiset löytävät meille, mutta ei se enää tänä päivänä pidä paikkaansa.
Maahanmuuttajien tavoittamisessa on hänen mukaansa olennaista se, että ihmiset oikeasti ja henkilökohtaisesti kutsutaan mukaan.
– Meillä Suomessa on vähän sellainen traditio, että kyllä ihmiset löytävät meille, mutta ei se enää tänä päivänä pidä paikkaansa. Pitää olla niissä foorumeissa ja paikoissa, joissa ihmiset ovat, ja kertoa, mitä kaikkea tarjoamme, muutakin kuin jumalanpalveluksia. Meidän suomalaisten pitää olla halukkaita näkemään ja ymmärtämään asioita muualta tulleen näkövinkkelistä.
Obafemi-Onuigbo kannustaa seurakuntia myös yhteistyöhön erilaisten uskonnollisten yhteisöjen kanssa. Suomalaiset ovat usein tässä arkoja, osin hienotunteisuuttaankin.
– Totta kai hienotunteinen pitää olla, mutta jos tiedetään, että meillä on tietotaitoa siitä, miten tehdä jotakin ja rahoitustakin, miksi sitä ei hyödynnettäisi. Lähdetään vaan rohkeasti kysymään, että meillä olisi tällaista tarjota, lähdetkö mukaan.
Meillä on tehtävä, jota ei voi muuksi muuttaa
Maa ja työnantaja ovat vaihtuneet, mutta Maria Obafemi-Onuigbo kokee, että hänen kutsumuksensa ydin on yhä sama, rohkaista ihmisiä Jumala-suhteeseen.
– Haluan rohkaista ihmisiä tekemään sitä, mitä jokainen kastettu on kutsuttu tekemään, rakentamaan Jumalan valtakuntaa täällä ja nyt.
Oman kirkkonsa tulevaisuuden hän näkee valoisana. Hengellisyys kiinnostaa, ja kirkoilla on tässä paikkansa.
– Meillä on paikkamme tällä kentällä ja meille on annettu tehtävä, jota ei voi muuksi muuttaa. En ehkä kutsuisi sitä evankelioimiseksi, mutta meillä on missio kertoa hyvästä uutisesta myöskin heille, jotka eivät ole sitä vielä kuulleet. Se voi tapahtua eri tavoin. Kaikille se ei välttämättä ole jumalanpalvelus, vaan vaikka vapaaehtoistehtävässä toimiminen.
Maria Obafemi-Onuigbo toimii liturgina itsenäisyyspäivän ekumeenisessa juhlajumalanpalveluksessa Helsingin tuomiokirkossa la 6. joulukuuta. Jumalanpalvelus televisioidaan suorana lähetyksenä Yle TV1:ssä klo 11.55–13 ja radioidaan Yle Radio 1:ssä klo 12–13.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Suomen kirkko on Ruotsin kirkkoa ainakin vuosikymmenen jäljessä, mutta voi luottaa valoisaan tulevaisuuteen, uskoo piispa emerita Tuulikki Koivunen Bylund
Ajankohtaista HengellisyysSuomessa ihmetyttävät lepsut piispat ja rehottava rasismi, mutta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hyvästä rippikoulutyöstä ruotsalaiset voisivat ottaa mallia.
