Kolumni: Järjen ylivalta on kasvanut niin, että olemme menettämässä kyvyn vertauskuvien tulkintaan
Ei ihmeissä tai ylösnousemuksessa ole mitään järkeä – ja armo se vasta järjenvastaista onkin. kirjoittaa Hilkka Olkinuora.
Ystävän kirjahyllyistä sattui käteen John Vikströmin nuorena piispana kirjoittama paimenkirje ”Tro i kris”, Usko kriisissä. Kiinnosti nähdä, millaisia ovat olleet uskon kriisit jämptisti puoli vuosisataa sitten. Ja huvitti, että samojapa olivat kuin ne, josta mennäviikolla kokoonnuimme kirkkoon keskustelemaan: Mikä on järjen ja tunteen suhde? Mikä uskon ja tiedon? Entä tosiseikkojen ja tulkinnan?
Viisaan piispan kanta oli jo silloin, että uskon, uskonnon ja Raamatun tulkinnassa on sovellettava parasta käytettävissä olevaa tietoa rohkeasti. Jumalakuva ja Raamatun sanoma ei ole siitä muuttunut, vaikka ihmiskuva ja maailmankuva muuttuvat koko ajan. ”Mitä kriittisempi usko, sitä tukevammin se seisoo”, hän kirjoitti.
Järjen ylivalta on kuitenkin kasvanut sittemmin kohtuuttomasti koko yhteiskunnassa, josta kirkkokin on osa, halusi tai ei. Kaiken on oltava hallinnassa, ja menestyksen on oltava mitattavissa. Tuloksena on, että sitä mitä ei voi mitata, ei ole olemassa. Mutta miten mitata uskoa, miten tunnetta? Onko kirkon tulos mahdollisimman monta pelastettua sielua, ruokittua köyhää vai hyvään hintaan myytyä leirikeskusta?
Vikströmkin suri jo sitä, miten olemme järkeilyinemme menettämässä kyvyn vertauskuvien tulkintaan. Raamattu, kirkkorakennukset, musiikki ja runous ovat täynnä symbolien rikkautta, jota ei järjellä saa avatuksi. Ja kirkon ydin, se viimeinen portti, jonka läpi kuljemme, on Lutherinkin mukaan mysteeri. Ja eihän ihmeissä tai ylösnousemuksessa ole mitään järkeä – ja armo se vasta järjenvastaista onkin.
Usko on sitoutumista, heittäytymistä faktojen vastaisestikin.
Teoria tulee sanasta katsoa, Vikström muistuttaa. Teoretisoimalla me katsomme loitolta, mutta emme osallistu itse tapahtumaan. Usko on kuitenkin sitoutumista, heittäytymistä faktojen vastaisestikin. ”Jos tahdot tietää, miltä omena maistuu, sinun on haukattava sitä”, sanoi puhemies Mao. Mutta uskaltautuminen uskoon voi tietysti myös olla vaarallista. Diktaattorit, väärät saarnaajat ja markkinointinikkarit ovat kautta aikojen köyttäneet joukkohysteriaa omaksi edukseen.
Onkin jännää, että samaan aikaan kun poliitikot pauhaavat, että tunne ei kuulu politiikkaan, liike-elämä opiskelee kaksin käsin tunneälyä ja tutkijat tunnustavat tiedollista nöyryyttä eli samoja järjen rajoja kuin me uskossamme. ”Kompleksisuuden johtaminen” vaatii tunnetta, ja eikö juuri uskonelämä ole elämämme monimutkaisimpia alueita?
Vikströmin virkaveli, Ruotsin aiempi arkkipiispa K.G.Hammar sanoikin: ”En omista uskoa. Etsin sitä.”
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Kirkko ei ole kiinteistö, vaan yhdessä rukoileva Jumalan kansa
PuheenvuorotHilkka Olkinuora kysyy, millainen olisi uusi uskonpuhdistus, ja mitkä Lutherin alkuperäisistä ideoista kannattaisi nostaa takaisin kunniaan.
