Kolumni: Niin kauan on toivoa, kun on kykyä toimia
Mitä tapahtuu nyt, kun Aleksei Navalnyi on kuollut ja kynttilät sammuneet, kysyy Hilkka Olkinuora.
Steariinit sulavat tuomiokirkon portailla. Kukat vettyvät lähetystön rautaportilla.
Tarina on merkillisen tuttu. On taitava julistaja, joka vastustaa pahan valtaa. On korskea ylivalta, joka ei voi sallia kansannousua juuri nyt, ei pääsiäisenä eikä ”vaalien” aikana. On messias, joka palaa vapaaehtoisesti kuolemaan. On vaihtokauppa pyhimyksen ja palkkatappajan välillä. On niin ilmeinen kidutus ja murha, että kliininen kuolinsyy on yhdentekevä. On äiti, joka parkuu poikansa ruumiin perään, ja järjestelmä, joka uhkaa kätkeä kalmon. On seuraajien joukko, joka piiloutuu pelosta hytisten.
Koronan aivosumun on nyt korvannut ”sodan sumu”. Mutta sotilaan vastaus on kumpaankin sama.
Joka kerta kun maailman media näyttää jälleen yhden myrkytetyn, ammutun, paloitellun sankarin, ajattelemme ja toivomme että tämä on viimeinen. Nyt kaikki muuttuu! Mutta kuka enää muistaa Politkovskajaa, Nemtsovia, Khashoggia? Marttyyrien parasta ennen -aika on masentavan lyhyt. Meitä ei enää liikuta yhden ihmisen kohtalon jalo ”narratiivi”, mutta eivät liioin ne tuhannet jotka litistyvät jauhelihaksi Ukrainan mutaan.
Pahan pandemioiden edessä romahdamme rähmällemme.
Koronan aikana ammattisotilaat korvasivat leipäpapit, kun kansa hamuili hädissään toivoa. Myös viime pyhänä kirkko oli liki tyhjä, mutta kirjastolla riitti kansaa kuulemaan mediamajuria. Miten meidän käy? Miten selvitä Aleksei Navalnyin kuolemasta? Miten kestää viimeisenkin valon sammuminen?
Koronan aivosumun on nyt korvannut ”sodan sumu”. Mutta sotilaan vastaus on kumpaankin sama: Säilytä toimintakykysi. Tunne ja tee asia kerrallaan, mutta tee.
Äidit vain, nuo toivossa väkevät, ovat kautta aikojen toimineet, uhmanneet ylivaltaa, joka on vienyt heiltä lapset. Voisivatko mustiin pukeutuneet Tšetšenian ja Argentiinan naiset olla taas esimerkki? Kun usko maailman oikeudenmukaisuuteen, poliitikkoihin ja yhden ihmisen vaikuttamismahdollisuuksiin on mennyt ja toivokin tapettiin taas kerran – voisiko rakkaus osoittautua jälleen kuolemaa väkevämmäksi?
Sunnuntaiset toivon kinkerit päättyvät merkilliseen oloon, valoisaan varovaisuuteen. Äidit eivät ehkä enää jaksa. Mutta jos joku, jossakin? Toimintakyky. Se ainakin meillä vielä on rajan tällä puolella, valtion sekä elämän ja kuoleman rajaa.
Navalnyi suostui kysyttäessä antamaan jälkeentuleville terveiset.
”Ette saa antaa periksi. Jos he päättävät tappaa minut, se kertoo, että olemme vahvempia kuin tajuammekaan. Pahuuden voitto on mahdollinen vain, kun hyvät ihmiset eivät tee mitään. Älä siis jää toimettomaksi.”
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Patriarkka Kirillistä tuli sodan aikana Putinin nöyrä alttaripoika
AjankohtaistaEnnen sotaa Venäjän ortodoksisella kirkolla ja Moskovan patriarkka Kirillillä oli vielä itsenäistä liikkumatilaa. Nyt patriarkan kohtalo on sidottu hallitsijaan.
