Hymyn kuoppa
Kuolema irrottaa mannerlaatat toisistaan ja kääntää aikakausien kellon. Yhtäkkiä elämä repeää kahteen osaan. Ensimmäisessä rakkaani vielä eli ja kaikki oli ennallaan. Toisessa hän on poissa eikä mikään ole niin kuin ennen.
Juuri siksi minusta olisi ollut onnellista kävellä erään kaupungin katuja joitakin vuosia sitten. ”Sillä hetkellä temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti”, kertoo silminnäkijän kuvaus puheena olevasta perjantaista. ”Maa vavahteli, kalliot halkeilivat ja” — mikä parasta — ”haudat aukenivat, ja monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan, ja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen he tulivat pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monelle.”
Kerran kuulin tämän silminnäkijän kertomuksen radiosta kesken sämpylätaikinan teon. Vesi alkoi putoilla silmistä taikinaan, kun ajattelin kaikkia niitä, jotka olisin halunnut vielä kerran tavata.
En tiedä, olisinko osannut nytkään sanoa kaikkea sitä, minkä sanomatta jättämistä olin heidän kuolemansa jälkeen surrut. Minulle olisi totta puhuen riittänyt minuutti tai kaksi. Siinä ajassa olisin ehtinyt panna merkille entisestään syventyneen hymyn kuopan ja sen, ettei kuluma pakota ontumaan enää. Vaikka emme olisi ehtineet vaihtaa kuulumisia, olisi silmäni verkkokalvolle vielä kerran tallentunut tuttu ryhti ja rakas käsi huiskaisemassa otsalta hiukset.
Jaa tämä artikkeli: