Levolle lasken Luojani. Neljävuotias Oiva Kivivuori ihmettelee, mikä on armias Perttu-isän lausumassa iltarukouksessa. Kuusivuotias sisko Elsa arvelee, että rukouksen sijaltain tarkoittaa samaa kuin sieltä.
Hyvää yötä Jumala
Kun nykyvanhemmat olivat lapsia, suurin osa rukoili iltaisin. Tapa on säilyttänyt suosionsa paremmin kuin kirkossa käyminen.
Kuusivuotias Elsa Kivivuori kiipeää lastenhuoneen yläsänkyyn, neljävuotias veli Oiva hyppää alapetiin ja taas pois. Puolitoistavuotias Aune tepastelee äidin imetettäväksi toiseen huoneeseen.
Kun hampaat on illalla pesty ja satu luettu, hoitovapaalla oleva Perttu-isä käskee isompia lapsia rauhoittumaan sänkyihinsä pohjoishaagalaisessa kerrostalossa. Hän vetää punaiset verhot pihan keltaisten koivujen eteen, ristii kätensä ja aloittaa iltarukouksen: ”Sylihisi, Jeesus rakas, nukkua mun taasen suo. Enkelisi, kaitsijani, käske vuoteheni luo. Ota hellään huomahasi vanhempani rakkahat, koti kallis, siskot, veljet, jotka kanssain kasvavat.”
Mitä rukous tarkoittaa? Oiva ei osaa vastata kysymykseen. Isosisko auttaa:
– Siinä puhutaan Jeesuksesta ja enkeleistä. Vuoteheni tarkoittaa vuodetta. Muuta en ymmärrä.
– Iltarukousta ei ole tullut avattua lapsille, Perttu Kivivuori huomaa.
Rukous on kuulunut lasten iltatoimiin siitä asti, kun esikoinen oli parivuotias. Lapsille luetaan vaihdellen opettajaisän tai lääkäriäidin lapsuudesta tuttu rukous. Välillä Elsa on kyllästynyt rituaaliin.
– Minusta rukous on kiva, Oiva sanoo.
Iltarukouksen jälkeen isä esittää vielä neljä tuutulaulua. Tuu tuu tupakkarulla, Elsa laulaa mukana. Sitten lapset jäävät nukahtamaan keskenään hämärään huoneeseen.
– Joskus rukoilen salaa yksin, Elsa kertoo.
Iltarukouksella on pitkä historia
Juutalaisten arkipäivään kuului rukoushetki illalla, päivällä ja aamulla, ja varhaiset kristityt jatkoivat päivittäisiä rukoushetkiä.
Martti Lutherin 1500-luvulla kirjoittamassa Vähässä katekismuksessa neuvotaan, että perheenisien tulisi ohjata väkensä siunaamaan itsensä ennen nukkumaanmenoa. Mikael Agricolan ensimmäisessä suomenkielisessä rukouskirjassa on erikseen iltarukouksia. Illalla rukoileminen alkoi levitä suomalaisiin koteihin.
Kun nykyvanhemmat olivat 1970–80-luvulla itse lapsia, kädet ristittiin iltaisin kolmessa perheessä neljästä. Uskonnonpedagogiikan professori Antti Räsänen Helsingin yliopistosta arvioi, että nykyään niin tehdään alle puolessa perheistä. Kaikki uskonnon harjoittaminen on vähentynyt, mutta iltaisin rukoilu on säilyttänyt suosionsa paremmin kuin esimerkiksi kirkossa käyminen.
– Kun aikuisilta on kysytty lapsuuden iltarukouksista, muistot ovat olleet lähes yksinomaan myönteisiä riippumatta siitä, ovatko he nykyään uskonnollisia. Olisi hienoa, jos useammat nykyvanhemmat näkisivät rukouksen voimavarana, jonka voivat antaa lapselleen omista epäilyistään riippumatta.
Räsänen näkee iltarukouksen lapsen puheena Jumalalle, vaikka se olisi ulkoa lasketeltu loru. Kyse on myös toistuvasta iltarutiinista, jossa lasta saatellaan unen mittaiseen eroon vanhemmista. Ajatus unta vartioivasta Jumalasta tai suojelevista enkeleistä voi tuoda turvaa.
– Pikkulapset tykkäävät monesti iltarukouksen lausumisesta ja käyvät siinä oma-aloitteisesti läpi päivän asioita. Kun omat lapseni olivat pieniä, heiltä tuli noottia, jos unohdin rukouksen, Räsänen muistelee.
Nelivuotias vetää iltaisin rukouspiirin
Neljävuotias puistolalainen Noomi Tanskanen on kehittänyt perheelleen jokailtaisen rukouspiirin. Kun iltatoimet on hoidettu, tyttö asettelee neljä tyynyä lastenhuoneen lattialle ja kutsuu muut paikalle. Hän itse, koti-isä Juha, viestintäkonsulttina työskentelevä äiti Leena-Mari sekä kaksivuotias veli Noel Tanskanen kertovat vuorollaan, mistä ovat tänään kiitollisia tai mistä haluavat kertoa Jumalalle.
– Kiitos ihanasta päivästä isin kanssa ja siitä, että äiti pääsi aikaisin töistä, Noomi Tanskanen aloittaa.
Vanhemmat ovat tytöstä toisinaan turhan monisanaisia, mutta puhumaan opetteleva pikkuveli osaa olla ytimekäs. Kun Noelilta kysytään, mikä tänään on ollut kivaa, hän saattaa vastata ”puistopäivä” oltuaan aamun puistotädillä hoidossa tai ”messu”, kun perhe on käynyt iltakirkossa. Joinakin väsyneinä iltoina vastaus on ”oma sänky”.
Piirin lopuksi lausutaan tai lauletaan yhdessä Herran siunaus: ”Herra siunaa meitä ja varjele meitä. Herra kirkasta kasvosi meille ja ole meille armollinen. Herra käännä kasvosi puoleemme ja anna meille rauha. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.”
– Aiemmin otin paineita iltarukouksesta ja ajattelin esimerkiksi, että kaikki tärkeät ihmiset pitää muistaa mainita siinä nimeltä. Lapset alkoivat kyllästyä koko rukoilemiseen. Noomin keksimä tapa on paljon parempi, Leena-Mari Tanskanen sanoo.
Viimeiseksi lauletaan ”Levolle lasken luojani, armias ole suojani. Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.” Kuopuskin osaa sen melkein kokonaan.
Pelottelu huolettaa nettikeskustelijoita
Kaksplus-lehden nettikeskustelussa pohditaan, minkälainen iltarukous lapselle sopii. Jotkut pitävät Tanskasen mainitsemaa klassikkorukousta pelottavana, koska siinä viitataan kuolemaan yön aikana.
Professori Antti Räsänen ei halua asettaa rukouksia paremmuusjärjestykseen. Hän kunnioittaisi lapsen näkemystä.
– On olemassa paljon kauniita ja teologisesti huikeita iltarukouksia, eikä mikään estä lasta keksimästä rukoustaan itse.
Räsäsen omassa perheessä sanotaan iltaisin: ”Rakas Jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä. Siivilläsi meitä peitä, älä meitä koskaan heitä.”
Entä, jos lapsi ei halua iltarukousta?
– Kuuluu asiaan, että lapsi kieltäytyy rukoilemasta vanhemman kanssa viimeistään murrosiän kynnyksellä. Jos siihen asti on päästy, voi vain luottaa, että lapsi rukoilee sitten itsekseen. Ei sellaiseen pidä pakottaa. Jumalan edessä jokainen on yksilö omine asioineen.
Synkkiä körttivirsiä tuutulauluksi
Vanhempien laulu tuudittaa ekaluokkalaisen Akseli Meretniemen ja hänen viisivuotiaan veljensä Johanneksen iltaisin uneen Pohjois-Haagassa. Poikien unilaulut ovat körttivirsiä, joissa käsitellään usein syyllisyyttä ja häpeää. Körttiläisyydessä virret ja huokaukset ovat rukouksia.
– Joskus mietin, ovatko virret liian synkkiä, mutta en ole sensuroinut niitä. En jaksa uskoa, että lapset traumatisoituvat virsistä. Onhan vanhoissa saduissakin lapsille rankkoja aiheita, sanoo heidän äitinsä Salla Ranta.
Teologi ja vapaa toimittaja Ranta sekä hänen kustantamossa ja säveltäjänä työskentelevä miehensä veisaavat ensin yhdessä virren 552: ”Mua siipeis suojaan kätke, oi Jeesus, Herrani, suojassas suo mun olla, jos kuinka kävisi. Sä kaikeks tule mulle valollas, neuvoillas, suo joka päivä elää mun yksin armostas. Suo anteeks kaikki synnit, puhdista verelläs.”
– Lapset kysyvät unen ja valveen rajamailta elämää suurempia kysymyksiä, kuten onko ukki nyt samassa paikassa kuin Michael Jackson? Laulavatko he siellä yhdessä? kertoo Ranta.
Toinen vanhemmista jatkaa laulamista, kunnes jälkikasvu on unessa. Siihen tarvitaan noin kolme virttä. Lapset on nukutettu näin vauvasta asti.
– Laulaminen rauhoittaa myös minua, kun tiedän, että vielä on tiskit laittamatta koneeseen, ja deadlinet paukkuvat.
Salla Ranta ajattelee, että ihmisen uskonelämässä on mukana jotain perittyä ja jotain itse löydettyä.
– Voin siirtää lapselleni virren sanat, mutta on toinen asia, kuinka hän kokee ne eri elämänvaiheissaan.
Torstaina 24.10. vietetään rukouspäivää.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Sijaltainen nousee – eläkeläisten muistoissa iltarukous tuntui äidiltä, mutta myös pelotteli kuolemalla
HengellisyysKirkko ja kaupunki kysyi iltarukousmuistoja, ja noin 270 lukijaa vastasi. ”Mitä jos Jumala pudottaa kuuman kiven päähän?” 69-vuotias nainen mietti lapsena nukkumaan mennessään.