Ilmapuolustus pelasti Helsingin
Helsingin yliopiston päärakennus sai useita osumia. Tulipalossa tuhoutui taideaarteita.

Helsingin yliopiston päärakennus sai useita osumia. Tulipalossa tuhoutui taideaarteita.

Ilmapuolustus pelasti Helsingin

Viimeinen pommitus 26.–27.2. 1944 kesti 12 tuntia.

Ensimmäisen kerran Helsinki joutui pommituksen kohteeksi talvisodassa 30.11.1939 runsaat kolme tuntia sodanjulistuksen jälkeen. Neuvostoliittolaisten SB-2 koneiden muodostelma yritti osua Malmin lentokentälle, mutta ne osuivat Pasilaan, Malmille ja Tikkurilaan.

Myöhemmin saman päivän aikana pommikoneet iskivät vielä kaksi kertaa. Kolmannessa pommituksessa kuoli 91 ihmistä.

Vantaalainen Anna-Lisa Eklund, 95, muistaa sodan alkamispäivän.

– Kun koneet tulivat, olimme hautajaisissa Helsingin pitäjän kirkossa eli nykyisessä Pyhän Laurin kirkossa, hän kertoo.

Talvisodassa Eklund osallistui lottana ilmavalvontaan ja jatkosodassa muonitukseen.

– Valvoimme ilmatilaa tornissa mäen päällä Voutilassa. Meillä oli kiikarit ja lämmintä päällä, mutta silti oli todella kylmä. Teimme neljän tunnin vuoroja. Siskoni oli samoissa tehtävissä ja veljeni vartiopäällikkönä.

Jatkosodan pommitukset olivat uusi shokki. Eklund ei muista tarkasti päiviä, mutta kertoo olleensa ilmahyökkäysten aikana Helsingissä kaksi kertaa pommisuojassa.

– Kaikki itkivät. Se oli kauheaa.

– Yhtenä pommitusyönä helmikuussa 1944 olimme kotona Tuupakassa. Vietimme veljentyttöni kastejuhlaa, ja kirkkoherra Otto Weckström joutui jäämään meille yöksi, koska ulos oli vaarallista mennä.

Stalin halusi tuhota Helsingin

Talvisodan ensimmäisenä päivänä Helsinkiin iski vain muutamia kymmeniä koneita. Jatkosodassa helmikuussa 1944 Helsinki joutui paljon suuremman hyökkäyksen kohteeksi. Jos ilmapuolustus olisi ollut yhtä heikko kuin talvisodassa, kaupunki olisi tuhoutunut.

Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin halusi pakottaa Suomen rauhaan ja käski kaukolentoilmavoimiensa hyökätä kaupunkiin. Ensimmäisenä yönä 6.–7.2.1944 Helsinkiä pommitti 728 konetta, toisena yönä 16.–17.2. liikkeellä oli 383 konetta ja viimeisenä yönä 26.–27.2. peräti 896 konetta.

Koneiden lastina oli rakennusten läpi murtautuvia miinapommeja, tuhansia palopommeja ja jopa 5000 kilon korttelipommeja. Jos kaikki olisivat osuneet kaupunkiin, niitä olisi riittänyt yhdeksän metrin välein.

Kuitenkin vain runsaat neljä prosenttia pommeista osui kantakaupunkiin. Vaikka 151 ihmistä kuoli ja yli 300 rakennusta tuhoutui tai vaurioitui, Helsinki selvisi. Miten se oli mahdollista?

Tutkakoulutusta Saksassa

Jatkosodassa Neuvostoliiton ilmahyökkäykseen oli varauduttu talvisotaa paremmalla aseistuksella ja taktiikalla. Oleellinen asia yöhyökkäysten torjumisessa olivat tutkat. Niiden avulla saatiin ennakkovaroitus ja ilmatorjunta näki koneet. Vantaalainen Lasse Kalervo, 91, oli saanut Saksassa salaista koulutusta.

– Olen lentänyt koko ikäni, mutta silti minut pantiin sodassa ilmailun vihollisiin eli ilmatorjuntatykistöön. Olin Kannaksella, kun sain kutsun Ilmavoimien esikuntaan. Olin aiemmin ilmoittanut osaavani saksaa ja nyt minun käskettiin hankkia saksankielisiä kirjoja. Lisäksi kehotettiin hankkimaan varusvarastolta ensiluokkaiset vaatteet.

Mitään tietoa siitä, mihin kaikki tämä liittyi, Kalervo ei saanut ennen kuin hän huomasi kevättalvella 1943 olevansa lentokoneessa matkalla Riikaan. Sieltä matka jatkui junalla Berliinin lähelle ilmatorjuntakouluun.

Kalervo ja 24 muuta miestä olivat toinen ryhmä suomalaisia, jotka saivat koulutusta huippusalaisten tutkien käyttöön. Kalervo oppi käyttämään Irja-nimen Suomessa saanutta tulenjohtotutkaa, joita saatiin Helsingin puolustukseen neljä.

Tutka oli aikansa huipputekniikkaa. Sen avulla kyettiin havaitsemaan maali 30 kilometrin päästä ja seuraamaan tarkasti sen lentoa. Tutkan lisäksi Suomeen saatiin uusia 88-millisiä ilmatorjuntatykkejä.

– Ensimmäinen hyökkäys tuli kaikesta huolimatta yllättäen. Olin Santahaminassa upseerikoulussa ja iltavapaalla kasarmin elokuvateatterissa. Sitten tuli hälytys ja pommeja. Juoksimme asemiin, mutta ongelmia aiheutti se, että tulenjohtokone oli huollossa. Koska systeemi ei alussa toiminut kunnolla, koneita pääsi läpi. Sen jälkeen, kun saimme kaiken toimimaan, läpi ei tultu.

Koneet tulivat jonossa

Ensimmäisessä hyökkäyksessä koneita tuli aluksi vähän joka suunnasta yhtä aikaa. Tämän rynnäkkövaiheen jälkeen niitä tuli jonossa noin minuutin välein. Tarkoitus oli uuvuttaa ilmatorjunta, mutta miehet ja tykkikalusto kestivät koko yön. Samoin jaksettiin toinen ja kolmaskin yö.

Helsingin ilmatorjunta ampui koneiden reitille etukäteen laskettuja sulkuja. Tarkoitus oli saada koneet kääntymään ja tiputtamaan pomminsa mereen. Kalervon patteri ampui myös seuranta-ammuntaa eli otti yhden koneen kerrallaan tähtäimeensä.

– Jos istuu ohuessa alumiinipurkissa neljän kilometrin korkeudessa takapuolen alla 1500 kiloa räjähteitä ja lähellä räjähtää kuusi kranaattia, niin kyllä siinä tulee suuri halu kurvata pois. Seurasimme konetta niin kauan, että näimme sen varmasti poistuvan, Kalervo selvittää.

Berliinissä Kalervo oli nähnyt kolme ilmapommitusta. Siellä kaupunkia oli sen laajuuden vuoksi mahdoton puolustaa, joten hyökkääjille yritettiin aiheuttaa paljon tappioita. Suomalaisten päätarkoitus oli estää pommitus.

Vaaratonta homma ei ollut. Keveiden ja nopeiden Boston-koneiden maaliksi oli annettu ilmatorjunta. Niiden joutuessa valonheittimiin lentäjät painoivat koneensa syöksyyn ja ampuivat tykeillään. Kaksi miestä kaatui.

Vaaraa aiheuttivat myös pommit, joita koneet pudottivat kaartaessaan pois. Yksi pommi putosi aivan tutkan eteen, uppoutui syvälle, räjähti ja jätti valtavan kuopan. Tutkan antennipeili lensi ilmanpaineen vuoksi pystyyn, mutta ihme kyllä herkät lasiputket, joita siinä oli 50, eivät hajonneet.

– Siinä oli varmasti suojelusenkeli mukana.

Pommitusten aikana Kalervo ei ehtinyt ajatella, mutta nyt hänellä on selvä käsitys siitä, miten Helsingille olisi käynyt, jos ilmatorjunta ei olisi onnistunut.

– Saksan Dresden on suunnilleen samankokoinen kaupunki. Siellä ei ollut ilmatorjuntaa ja ainakin 40 000 ihmistä paloi kuoliaaksi.

Sotilaspoikana ammuksia kantamassa

Vuorineuvos Juhani Pesonen oli 16-vuotiaana kantamassa ammuksia tykeille.

– Ensimmäisen hyökkäyksen aikana olin vielä kotona ja heräsin siellä sodan todellisuuteen. Olin eteisessä, kun naapuritaloon osui pommi. Kaikki ikkunat särkyivät, pihalla ollut halkopino syttyi tuleen ja pari palavaa halkoa lensi sisälle. Oven lukko lensi ohitseni ja iski jäljen takkaan.

Pesonen muistaa kohinan, joka putoavista pommeista kuului, ja sen kuinka ääni loppui hiukan ennen räjähdystä. Samaa kohinaa hän joutui kuuntelemaan tykkipatterilla Suomenlinnassa.

– Olin ollut sotilaspoika ja saanut sotilaallista esikoulutusta. Ennen viimeistä hyökkäystä olin noin kymmenen samanikäisen pojan kanssa Suomenlinnassa saamassa pikakoulutusta tykkimiehiksi. Kun hyökkäys tuli, tehtäväni oli kantaa kranaatteja ja antaa niitä paloajan asettajalle ja lataajalle.

– Tehtävässä oli oma fyysinen puolensa, mutta raskainta oli, että kaikki piti tehdä todella keskittyneesti. Melu oli korvia repivää, sillä 76-millisissä Boforseissa oli lyhyet putket. Kaikki me saimme siitä jonkinlaisia kuulovammoja.

Taistelun aikana Pesonen näki kahden koneen putoavan. Toisen tiputti yöhävittäjä. Aamun sarastaessa koko Helsinki näytti palavan. Onneksi todellisuus ei kuitenkaan ollut niin paha kuin miltä se näytti.

– Olen ylpeä siitä, että sain osallistua Helsingin pelastamiseen omalla vähäpätöisellä panoksellani. Jokaista tarvittiin, kiteyttää Pesonen.


Kirjallinen lähde: Antero Raevuori: Hävittäkää Helsinki. Otava 2014.

Jaa tämä artikkeli: