Käpylän Taivaskallio oli vuonna 1944 Helsingin korkein paikka. Sen huipulla sijaitsi 76-millisten raskaiden ilmatorjuntatykkien patteri. Tutkija Ville Jalovaaran mukaan ilmatorjunnalla oli iso merkitys siinä, että maan pääkaupungista ei tullut rauniokasaa. Kuvat: Jani Laukkanen
Lukiolaispoikien avulla taivaalle ammuttiin tulimyrsky – punatähtisten koneiden pommilastista vain murto-osa putosi Helsinkiin
Sadat Neuvostoliiton pommikoneet yrittivät helmikuussa 1944 sytyttää Helsingin tuleen. Kun miehistä oli pulaa, ilmatorjunnan avuksi värvättiin jopa 15-vuotiaita poikia.
Ukrainan sodassa Venäjä ampuu häikäilemättä ohjuksia siviilikohteisiin ja pakottaa ihmiset istumaan pommisuojissa. Tavoitteena on taivuttaa Ukraina rauhaan Vladimir Putinin ehdoilla. Kolmena pitkänä yönä helmikuussa 1944 Suomen pääkaupungin asukkaat istuivat pommisuojissa ja pelkäsivät henkensä, läheistensä ja kotiensa puolesta.
Sadat punatähtiset koneet täyttivät taivaan. Pommeja räjähti, rakennuksia sortui, taivaalle satoi ilmatorjunnan kranaatteja, valonheittäjät etsivät kohteita keiloihinsa. Meteli oli hirmuinen ja ilman täyttivät savu ja pöly, kun palomiehet yrittivät tukahduttaa tulta.
Pelkästään viimeisessä, rajuimmassa, hyökkäyksessä, Neuvostoliiton kaukotoimintailmajoukot eli ADD lähetti kaupunkia vastaan 929 pommikonetta. Ne pudottivat yön aikana noin 6 500 pommia. Tarkoitus oli sytyttää kaiken nielevä tulimyrsky aivan kuin länsiliittoutuneiden pommituksissa Saksaan. Esimerkiksi Hampurissa raamatullisella nimellä varustetussa operaatio Gomorrassa kuoli 35 000–45 000 ihmistä.
Neuvostoliiton koneissa oli isoja räjähtäviä pommeja, joilla oli tarkoitus tuhota talojen kattorakenteet, ja palopommeja, joilla kaupunki syttyisi tuleen. Jos tulipaloja tulisi riittävästi, syntyisi tulimyrsky, joka polttaisi ja tukehduttaisi ihmiset.
Helsingin yliopiston päärakennukseen osui sekä räjähtäviä että palopommeja. Tulen etenemistä ei saatu pysähtymään. Juhlasali tuhoutui samoin kuin siellä olleet Albert Edelfeltin, Pekka Halosen ja Tyko Sallisen teokset. Kuva: SA-kuva
Pommeista vain viisi prosenttia osui kaupunkialueelle
Pommituksille oli asetettu sotilaallisia kohteita, mutta oliko kyse terroripommituksesta? Kysymykseen vastaa Helsinki 1944 – Taistelu pääkaupungista (SKS Kirjat 2023) -kirjan kirjoittaja, poliittisen historian dosentti Ville Jalovaara.
– Kyllä voidaan puhua terrorista, vaikka ei sen aikaisella pommitustekniikalla, puhumattakaan Neuvostoliiton käyttämällä tekniikalla, ollut keinoja osua tarkasti täsmämaaleihin. Kohteiksi oli valittu kasarmeja, teollisuuslaitoksia, Katajanokan laivastoasema, presidentin linna ja niin edelleen. Mallia oli selvästi haettu Ison-Britannian ja Yhdysvaltain pommituksista, ja käytössä oli samanlainen pommien cocktail. Siviiliuhreja ei pystytty, eikä haluttu välttää, Jalovaara sanoo.
Tuhoa syntyikin. Viimeisessä pommituksessa esimerkiksi Helsingin yliopiston päärakennus sai täysosuman. Suurkirkko eli nykyinen Tuomiokirkko selvisi täpärästi, vaikka kaksi pommia osui viereen. Yhteensä kolmessa pommituksessa kuoli 150 ihmistä.
Inarintiellä Puu-Vallilassa näytti pommituksen jälkeen tältä. Kuva SA-kuva
Paljon pahemmin olisi voinut käydä, sillä pommeista vain viisi prosenttia putosi kaupunkiin. Tähän ihmeeseen oli useita syitä, joista tärkein oli ilmapuolustuksen toiminta. Se parani hyökkäys hyökkäykseltä, vaikka miehistä oli pulaa.
Hätiin jouduttiin pyytämään lukiolaispoikia. Heillä oli osuutensa siihen, että viimeisessä hyökkäyksessä punalentäjiä vastaanotti Helsingin taivaalla yli 13 000 raskaan kranaatin tulimyrsky. Monet koneet pudottivat sen nähdessään pomminsa ja kääntyivät pois.
Kouluhallituksen ylijohtaja kehotti lukiolaispoikia vapaaehtoisiksi
Viimeisessä pommituksessa kranaatteja ammuttiin enemmän kuin aiemmissa, mihin vaikutti osaltaan se, että puolustukseen värvättiin avuksi lukiolaispoikia. Kenen idea oli se, että kranaatteja kantamaan, sytyttimiä asentamaan ja kuorma-autojen apumiehiksi värvättiin jopa 15-vuotiaita lukiolaispoikia? Nykyisin puhuttaisiin lapsisotilaista.
– Se oli ilmavoimien komentajan J.F. Lundqvistin idea, johon kouluhallituksen ylijohtaja Arvi Poijärvi tarttui. Myös marsalkka Mannerheim tuki ehdotusta, jota monet myös vastustivat. Syynä oli se, että ensimmäinen hyökkäys osoitti, että ilmatorjunnassa oli liian vähän käsiä. Vaikka en löytänyt asiaan liittyvää lähdettä, niin todennäköisesti mallia haettiin Saksasta, Ville Jalovaara kertoo.
Ville Jalovaaran mukaan yhden ilmatorjuntapatterin viereen putosi suutariksi jäänyt pommi. Jos se olisi räjähtänyt, jälki olisi ollut hirveää. Toiminta tykeillä oli vaarallista puuhaa. Kuva: Jani Laukkanen
Jatkosotaa oli Suomessa kestänyt jo 2,5 vuotta. Miehistä iso osa oli rintamalla. Heitä ei nyt uskallettu sieltä irrottaa, sillä pelättiin, että pommituksiin yhdistyy maahyökkäys. Päätöksellä pyytää lukiopoikia hätiin ei ollut perusteita Suomen laeissa eikä sellaista lakia myöskään ryhdytty säätämään. Edes suojeluskuntien ohjesääntö ei sallinut poikaosaston aseistamista, vaikka se oli luvallista, mikäli erikoiset olosuhteet sitä vaativat.
Nyt olivat Mannerheimin tulkinnan mukaan voimassa nuo erikoiset olosuhteet. Poijärvi antoi lukioiden rehtoreille omalla vastuullaan määräyksen kehottaa poikia ilmoittautumaan vapaaehtoisesti ilmatorjuntaan. Jalovaaran mukaan vapaaehtoisuutta tehostettiin sillä, että koulunkäynti lopetettiin tältä ryhmältä kolmen kuukauden ajaksi.
– Osalle pojista selvisi vasta palvelukseen ilmoittautuessa, että kyse oli vapaaehtoisuudesta eikä pakosta. Pojille luvattiin kolmen kuukauden koulutus, mutta käytännössä koulutusta annettiin enimmillään neljä päivää ja lyhimmillään pari tuntia tai jopa vain muutamia minuutteja ennen taistelua.
Taivaskallion patterilla palveli myös 17-vuotias Lasse Pöysti, kuvassa vasemmalla. Kuva on lavastettu. Taistelun aikana Pöysti kiinnitti patterin pommisuojassa sytyttimiä kranaatteihin. Kuva: SA-kuva
Pojat kantoivat kranaatteja tykeille
Noin tuhat poikaa ilmoittautui palvelukseen. Osaa vanhemmat eivät päästäneet, ja pieni osa vapautettiin palveluksesta omasta pyynnöstään. Pojat kokivat, että heitä tarvittiin ja halusivat tehdä sen, mitä pyydettiin, sillä kaupunki oli vaarassa. Myös ryhmäpaine vaikutti.
– Pojista oli paljon apua. He laittoivat sytyttimiä kranaatteihin ja kantoivat niitä tykeille. Heitä toimi kuljetusautojen apukuskeina. Viikin patterilla oli kokematon miehistö, josta osa liukeni yöllä jonnekin. Pojat joutuivat siellä osallistumaan taisteluun tykeillä ja myös keräämään latausonnettomuudessa kuolleen lataajan ruumiinosia hangelta. Kyllä monelle varmasti traumoja jäi, Jalovaara sanoo.
Nimekkäin tositoimiin joutuneista pojista oli 17-vuotias Lasse Pöysti. Hänet tunnettiin jo tuolloin elokuvista, joissa hän näytteli Suomisen Ollia. Hän astui palvelukseen 25.2. ja oli seuraavana yönä tykkipatterilla Käpylän Taivaskalliolla.
Pöysti käskettiin hyökkäyksen aikana kallion alle ammusvarastoon ruuvaamaan kranaatteihin sytyttimiä. Tuleva Elannon pääjohtaja Ylermi Runko puolestaan oli 16-vuotiaana autossa ajamassa ammustäydennyksiä. Ajojen aikana hän näki palavan kaupungin. Sanomattakin on selvää, että työ oli vaarallista.
Kuin ihmeen kaupalla poikia ei taistelussa kuollut eikä loukkaantunut. Kun hyökkäys aamuvarhaisella päättyi, pojat katsoivat tykkiasemilta savuavaa kaupunkia. Suonissa virtasi adrenaliini, ja mielessä oli huoli siitä, miten läheisille oli käynyt.
Taivaskalliolla on sotilaspoikien ja pikkulottien muistokivi. Pikkulottia käytettiin muun muassa ilmavalvonnassa. Kuva: Jani Laukkanen
Ville Jalovaaran mukaan Helsingin pelastumiseen vaikutti suuresti ilmatorjunta, ja taistelua voi pitää merkittävänä torjuntavoittona. Lukiolaispojilla oli tässä iso rooli, ja siksi heitä muistetaan Taivaskalliolla olevalla muistokivellä.
Tallinnaan tehtiin samanlainen pommihyökkäys, jossa kuoli tuhat ihmistä ja joka vaurioitti kaupunkia pahasti. Näin olisi Helsingillekin voinut käydä. Pääkaupunkiin ei kuitenkaan sodan aikana enää hyökätty. Neuvostoliitto tarvitsi koneitaan muualla. Lisäksi kukaan ei uskaltanut kertoa diktaattori Josif Stalinille, että Helsinki ei ollutkaan raunioina.
Mitä jos Suomi olisi alistunut?
Neuvostoliiton Helsinkiin tekemät suurpommitukset liittyivät Ville Jalovaaran mukaan siihen, että suurvalta pyrki irrottamaan Suomen sodasta, jota se kävi Saksan rinnalla.
Hänen mukaansa on suorastaan ainutkertaista, että mikään iso sotilasmahti pyrkii näin isoon strategiseen päämäärään pelkästään ilmapommituksilla. Yleensä niiden tukena on ollut maajoukkoja. Lähinnä Jalovaaralle tulevat mieleen pommitukset, joita Nato teki Serbiaa vastaan Kosovon sodassa.
Jalovaaran mukaan Suomi oli hankalassa tilanteessa. Esimerkiksi Mannerheim oli jo pitkään ollut sitä mieltä, että Saksa tulee häviämään sodan. Helmikuun pommitusten aikana maan johto oli käsittämättömän kovan paineen alla. Neuvostoliitto pommitti ja uhkaili, Saksa auttoi, mutta uhkaili miehityksellä, jos Suomi taipuu rauhaan. Ruotsalaiset painostivat neuvottelemaan ja Yhdysvaltain pelättiin katkaisevan diplomaattisuhteet.
– Kun Saksa vielä miehitti suurinta osaa manner-Euroopasta, ei kukaan olisi voinut meitä auttaa, jos Saksa olisi hyökännyt tänne. Ainoa ”auttaja” olisi ollut Neuvostoliitto, mutta sitä apua ei täällä kenelläkään ollut halua ottaa vastaan.
Jos Suomi olisi rauhaan taipunut, siitä olisi tullut kahden suurvallan sotatanner. Vaikka näin ei käynyt, todelliset, ääneen lausumattomat, ehdot olivat keväällä 1944 niin kovat, että maan itsenäisyydestä ei olisi ollut mitään jäljellä.
– Vasta 2000-luvulla selvisi, mitä Neuvostoliitolla oli pöytälaatikossa: sotilastukikohdat Suomenlinnaan ja Ahvenanmaalle, konsulaatteja ympäri maata ja niin suuret sotakorvaukset, ettei Suomella olisi ollut niihin varaa. Käytännössä siis monia verukkeita miehittää maa. Lisäksi Kymijoesta olisi tullut rajajoki, Jalovaara kertoo.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
.jpg)
”Rauhallista, pommitonta joulua”, toivottivat helsinkiläiset toisilleen talvisodassa – Raili Järvinen muistaa sodasta pommisuojana toimineen perunakellarin tuoksun
Hyvä elämäHelsinkiläinen Raili Järvinen oli talvisodan alkaessa kuusivuotias. Hän pakeni pommituksia maalle. Pääkaupunki ei saanut joulurauhaa.
