Patrik Hagmanin mielestä ostoskatu kuvaa hyvin tämän päivän arvoja.
Irti kulutuksen ikeestä
Patrik Hagman sanoo oppineensa kirkkoisiltä, että muutoksen tekeminen pitää aloittaa itsestä.
Kiireiset askeleet kopisevat kävelykadulla, kun ihmiset etsivät lounaspaikkaa tai yrittävät ehtiä tärkeään tapaamiseen. Joku huomaa näyteikkunassa kiinnostavan tarjouksen ja pujahtaa myymälän ovesta. Moni ohikulkija ei ole varsinaisesti paikalla, vaan sormeilee kävellessään älypuhelimesta uutisia ja puolituttujen kuulumisia.
Patrik Hagman, 38, seisoo keskellä katuvilinää. Hagmanin mielestä ostoskatu kuvaa hyvin arvoja, joihin tämän päivän yhteiskunnassa uskotaan.
– Teemme kovasti töitä, jotta meille jää vähän rahaa sen jälkeen, kun olemme hankkineet ruoan ja vaatteet. Kun saamme kokoon riittävän ylijäämän, voimme ostaa jotakin, pitää lomaa tai matkustaa johonkin fantastiseen paikkaan. Näissä huippukohdissa tunnemme elävämme oikeasti, Hagman sanoo.
Kulutuskulttuurin pinnan alla on kuitenkin paljon neuvottomuutta. Tiedämme päivä päivältä paremmin, että nykyisen elämäntavan jatkuminen on pian mahdotonta. Ilmastonmuutos on karkaamassa käsistä ja globaali eriarvoistuminen ruokkii köyhyyttä ja konflikteja.
– On aika helppo sanoa, mitä tulisi tehdä – lopettaa öljyn poraaminen ja niin edelleen – mutta meillä ei ole poliittisia keinoja tehdä sitä. Poliitikoillakaan ei ole valtaa tehdä sellaisia päätöksiä.
Hagman työskentelee Åbo Akademin teologisessa tiedekunnassa tutkijana, jonka alaa ovat erityisesti kirkon varhaiset vuosisadat ja poliittinen teologia.
Tehdessään väitöstutkimusta 2000-luvun alkuvuosina hän teki pysäyttävän havainnon: vasemmistolaiset yhteiskuntafilosofit ja 600-luvun kristilliset askeetit puhuvat samasta asiasta. Yhteys löytyi erityisesti Antonio Negrin ja Michael Hardtin kirjasta Imperiumi.
Negrin ja Hardtin mukaan kansallisvaltioiden tilalle on syntymässä uudenlainen ylikansallinen maailmanjärjestys. Sen valta perustuu kapitalismin kykyyn synnyttää uusia haluja ja tarpeita, joiden avulla ihmisiä voidaan kontrolloida.
Koska ihmisen persoonallisuus sijaitsee kehossa, myös vastarinta ja maailman muuttaminen pitää filosofien mukaan aloittaa omasta ruumiista. Negrin ja Hardtin mukaan tarvitsemme sellaiset kehot, joita ei voi hallita.
Hagmanin mukaan filosofien ajatuskulku jäi keskeneräiseksi ja epäselväksi. Avuksi tulivat kristilliset askeetit.
– Toisin kuin vasemmistofilosofit, varhaiskirkon askeetit työskentelivät hyvin konkreettisella tasolla: paastosivat, valvoivat, muokkasivat persoonallisuuttaan kehonsa kautta ja pyrkivät luomaan toisenlaisen tavan elää.
Varhaisten vuosisatojen kristityt elivät Rooman imperiumissa, jossa jaot miehiin ja naisiin, vapaisiin ja orjiin, rikkaisiin ja köyhiin, Rooman kansalaisiin ja muihin olivat jyrkkiä.
– Kristityt rikkoivat kaikkia näitä rajoja vastaan viettämällä ehtoollista ja elämällä toistensa yhteydessä, Hagman sanoo.
Luostarilaitoksen syntyminen oli Hagmanin mukaan selkeästi poliittinen projekti. Kun kristityt askeetit lähtivät erämaahan 300- ja 400-luvuilla, tavoitteena oli luoda uusi kaupunki, jossa asiat toimivat eri tavalla kuin tavallisissa kaupungeissa.
Hagmanin mukaan antiikin ajan kristityt oivalsivat, että muutoksen aikaansaaminen ei ole helppoa.
– Ei riitä, että muuttaa maalle ja perustaa oman ekokylän, vaan oman persoonallisuuden on muututtava. Tästä lähtivät kristillisten askeettien tekemät fyysiset harjoitukset. Tarkoituksena oli päästä siihen, että kristityt eivät kilpailisi asemista, kunniasta tai rahasta, vaan voisivat elää muille asioille, Hagman selittää.
Myös 2000-luvulla kirkon olemassaolon oikeutus nousee Hagmanin mukaan siitä, että kristityt uskaltavat ylittää yhteiskunnan piirtämiä rajalinjoja. Ei riitä, että seurustelemme vain niiden kanssa, joilla on sama yhteiskuntaluokka, ihonväri tai seksuaalinen suuntautuminen kuin meillä.
Elämme kuitenkin toisenlaisessa yhteiskunnassa kuin antiikin kristityt, ja siksi tarvitsemme erilaisia askeettisia harjoituksia kuin he. Hagmanin mukaan tämän päivän kristitty tarvitsee erityisesti harjoituksia, jotka auttavat käsittelemään kuluttamista.
– Kulutamme pitääksemme elämän liikkeessä ja palkitaksemme itseämme. Voisimme käyttää moderneja askeettisia harjoituksia irrottautuaksemme tästä.
Varhaisten kristittyjen askeettisten harjoitusten pohjalta Hagman on luonnostellut harjoituksia, joita nykyihminen voi tehdä tavallisen arjen keskellä. Suomessa kun ollaan, monet Hagmanin harjoituksista liittyvät kännykän ja muun mobiilitekniikan käyttämiseen.
Kännykät poimitaan esiin, kun odotamme bussia ja meillä on tyhjä hetki. Usein ne riistävät huomiomme ihmisten välisissä tapaamisissa ja jopa lasten seurassa.
– Kaikki ajattelevat, että se on sairasta, ja silti teemme niin, Hagman toteaa.
Hagman ehdottaa nettiriippuvuuden vastalääkkeeksi yksinkertaisia ”luostariharjoituksia”, joiden tarkoituksena on opetella olemaan siellä, missä olemme.
Nettiriippuvuudessa on Hagmanin mukaan kyse yrityksestä hallita omaa elämää, vaikka elämän kontrolloiminen on todellisuudessa mahdotonta. Kun asetamme puhelimen kautta toimivat suhteet tämän hetken edelle, emme enää asetu alttiiksi toinen toisillemme.
– Silloin emme elä siitä hyvästä, jonka Jumala antaa meille, vaan suoritamme elämää itse. Sellainen ihminen on helppo saada ostamaan asioita.
Kaikkein tärkein kristillisen vastarinnan muoto oli Hagmanin mukaan jo antiikin kristittyjen käytössä. Hän uskoo, että messu voi opettaa meitä vapautumaan keskinäisestä vertailusta ja ottamaan elämän vastaan lahjana.
– Sukupolvi toisensa jälkeen on ymmärtänyt, että ehtoollisessa on sisäänrakennettuna kristillisen tradition tärkein sisältö.
Ehtoollisen merkityksen tavoittaminen voi Hagmanin mukaan tuottaa nykyihmiselle päänvaivaa. Elämmehän vahvasti yksilöllistyneessä yhteiskunnassa, jossa myös uskonto on yksilöllistynyt. Niinpä kirkossa käyvä kristitty saattaa ajatella tähän tapaan: ”Menen kirkkoon itseni vuoksi, kyse on minun ja Jumalan välisestä asiasta. Ehtoollinen tapahtuu minun ja Jeesuksen välillä.”
Tämäkin näkökulma kuuluu ehtoolliseen, mutta Hagmanin mielestä olisi tärkeämpää huomata, että messussa kristityt tekevät jotakin yhdessä.
Varhaiskirkossa jokainen messuun tulija toi mukanaan leipää ja viiniä, ja ne koottiin yhteen.
Ehtoollisen vieton jälkeen lahjoitusten ylijäämä annettiin köyhille, sairaille ja tarvitseville.
Nykyään teemme saman asian hieman eri tavalla, kun maksamme kirkollisveroa ja lahjoitamme messussa rahaa kolehtiin. Kerätty ylijäämä menee vähäosaisille diakoniatyön muodossa.
Messun perusajatus on Patrik Hagmanin mukaan säilynyt ennallaan.
– Elämäni saa sisältönsä siitä, että voin liittyä yhdessä toisten kanssa Kristukseen, eikä siitä ylijäämästä, jonka voin koota itselleni työskentelemällä kovasti. Sitä me harjoittelemme, kun vietämme ehtoollista sunnuntaista toiseen.
Patrik Hagman: Om kristet motstånd (Artos ja Fontana 2011) ja Om sann gemenskap (Artos ja Fontana 2014).
Kokeile näitä
Kaupassa
- Älä koskaan mene kauppaan tietämättä, mitä aiot ostaa. Valitse ekologisia ja reilun kaupan tuotteita aina, kun niitä on. Näin pääset irti ajatuksesta, jonka mukaan olet vapaa, koska sinulla on vapaus valita.
Kännykän kanssa
- Älä ota koskaan puhelinta esiin, kun olet toisten seurassa. Äläkä koskaan käytä kuulokkeita. Kokeile säännöllisesti kaikkien äänisignaalien sulkemista. Jos seuraat näitä sääntöjä, selviät tekniikan kanssa aika hyvin.
Sunnuntaina
- Mene messuun. Ehtoollinen on kuin kone, joka luo kirkon. Siinä annamme elämämme Jumalalle ja saamme sen takaisin kristittyjen yhteyden muodossa.
Kauppiaan teologia ei motivoi käymään kirkossa
Tutkija Patrik Hagmanin mukaan jäsenkadon säikäyttämä kirkko on ajautunut ”kauppiaan teologiaan”, jossa kirkkoon kuulumisesta pitää olla asiakkaalle hyötyä.
– Jokin on pielessä siinä tavassa, jolla kirkko puhuu jäsenistään, sanoo Åbo Akademin tutkija, teologian tohtori Patrik Hagman.
Hagmanin mukaan jäsenkadon säikäyttämä kirkko on ajautunut lainaamaan teologiansa liike-elämältä. Kirkko yrittää vastata haasteeseen tarjoamalla tuotteen, jonka asiakas haluaa ostaa.
Hagmanin mukaan kauppiaan teologiaan ajautuminen kertoo siitä, että viime vuosikymmenet kirkossa hallinnut kansankirkollinen ajattelutapa ei enää toimi.
Kansankirkolla tarkoitetaan kirkkoa, johon kansan enemmistö kuuluu ja jonka juhlat ja tavat ovat osa suomalaista perinnettä. Kansankirkkoajattelun pohjalta jokaiseen, joka kuulee sunnuntaiaamuna kirkonkellojen äänen, suhtaudutaan kristittynä.
– Tällä kirkko pyrkii sanomaan, että kaikki ovat tervetulleita ja että kaikki ovat lähtökohtaisesti kristittyjä, paitsi ne, jotka sanovat, että eivät halua olla kristittyjä, Hagman selittää.
Hagmanin mukaan matalasta osallistumisesta tulee kansankirkkoajattelussa helposti normi: kristittynä eläminen on sitä, että kirkossa käydään jouluna sekä häiden ja hautajaisten yhteydessä. Kirkko ei enää osaa motivoida ihmisiä osallistumaan jumalanpalvelukseen, viettämään ehtoollista ja lukemaan Raamattua.
– Näin kirkko on pakotettu turvautumaan ekonomiseen logiikkaan: kuulu kirkkoon, koska se on sinulle hyödyllistä.
Kun kaikki ovat kristittyjä, kirkko ei myöskään voi enää sanoa, että jotkut tavat toimia ovat parempia kuin toiset.
Monet ratkaisevat ongelman sanomalla, että tosiuskovien kristittyjen ryhmä määrittää sen, mitä on olla kristitty.
– Mutta tämäkään ratkaisu ei toimi. Sulkeutumalla omaan ryhmäämme emme enää elä todeksi kirkolle annettua tehtävää palvella koko maailmaa, Hagman huomauttaa.
On siis löydettävä jokin tapa pitää kiinni avaran kansankirkkoajatuksen hyvistä puolista ilman, että teemme heikosta sitoutumisesta normin.
Hagman luonnosteli pulmaan yhden vastauksen viime vuonna ilmestyneessä kirjassa Efter folkkyrkan – en teologi om kyrkan i det efterkristna samhället. Lähtökohtana on Lutherin ja monien muiden teologien ajatus, jonka mukaan kukaan ei ole kokonaan pyhä.
– Meillä on tapana ajatella, että ihminen joko on kristitty tai ei ole. Mutta jos olemme rehellisiä itsellemme, tiedämme, että joskus olemme enemmän kristittyjä kuin toisinaan. Kyse on liukuvasta asteikosta, jossa me kaikki sijoitumme erilaisiin kohtiin elämämme eri aikoina.
Hagmanin mukaan on kuitenkin olemassa tekoja, joiden kristillisyydestä voimme olla yksimielisiä.
– On kristillistä antaa kastaa itsensä ja viettää ehtoollista. On myös tekoja, jotka ovat kristillisiä, koska ne muistuttavat näitä kahta.
Tällainen lähestymistapa kristittynä olemiseen antaa Hagmanin mukaan mahdollisuuden pitää jumalanpalvelusta keskeisenä asiana ilman, että samalla jaamme ihmiset hyviin ja huonoihin.
– Kun tarvitaan apua sen erottamiseen, minkälaiset teot ovat kristillisiä ja millaiset vähemmän kristillisiä, voimme vastata, että jumalanpalvelukset ovat juuri sitä varten, että opettelemme sitä.
Kirkollisveron maksaminen on myös Hagmanin mallissa arvokas, mutta ei kovinkaan voimallinen kristillinen teko.
– Se antaa kuuluvuuden tähän yhteisöön, mutta jos haluamme seurata Jeesusta, voimme tehdä paljon enemmän.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Pelko on aina pahempaa kuin todellisuus, sanoo perheensä menettänyt Patrik Hagman
HengellisyysPatrik Hagmanin poika kuoli syöpään kuusivuotiaana. Muutamaa vuotta myöhemmin hänen vaimonsa menehtyi äkilliseen aivoverenvuotoon. Hagman joutui kysymään, mikä kestää, kun pahin tapahtuu.