– Kun kaikki oli vaikeimmillaan, vaimostani ja minusta tuli hyviä näkemään kaikki se, mikä on hyvin, Patrik Hagman sanoo.
Pelko on aina pahempaa kuin todellisuus, sanoo perheensä menettänyt Patrik Hagman
Patrik Hagmanin poika kuoli syöpään kuusivuotiaana. Muutamaa vuotta myöhemmin hänen vaimonsa menehtyi äkilliseen aivoverenvuotoon. Hagman joutui kysymään, mikä kestää, kun pahin tapahtuu.
"Herra Jeesus Kristus, armahda minua.”
Kirjailija ja teologi Patrik Hagman toisti yhä uudestaan satoja vuosia vanhaa, varhaisen kirkon erämaaisiltä periytyvää rukousta. Rukous piti aisoissa kauhun tunteen ja päälle hyökkäävät, kestämättömät ajatukset. Koossa pysyminen oli välttämätöntä, jotta Hagman pystyi ajamaan autoa.
Vain hetki sitten Hagman oli saanut työpaikkansa kahvihuoneeseen puhelun, joka muutti hänen suurimman pelkonsa todeksi. Hagmanin puoliso Carina Hagman oli saanut sairaskohtauksen työpaikallaan ja oli tiedottomana. Ambulanssi oli paikalla.
Mitään muuta Hagman ei vielä tiennyt.
– Se, että Kikalle tapahtuisi jotakin tällaista, oli pahin painajaiseni. Kokemus oli valtavan kummallinen, epätodellinen, hän sanoo.
Kika työskenteli päiväkodissa Paraisilla, jossa pariskunta asui. Ajomatka Turusta vei puoli tuntia. Kun Hagman tuli perille, Kikaa kannettiin juuri paareilla yläkerrasta.
Kun paarit tuotiin ulos, Kikan toinen jalka putosi paarien ulkopuolelle. Patrik tarttui jalkaan ja nosti sen takaisin.
– Se oli ainoa kontakti, jonka sain häneen.
Hagman ajoi ambulanssin perässä takaisin Turkuun. Edessä oli odottamista. Lopulta lääkärit kertoivat, mistä on kyse: Kikan tiedottomuus johtui synnynnäisen valtimopullistuman aiheuttamasta aivoverenvuodosta.
Tunteet vaihtelivat pelon ja toivon välillä, mutta jollakin tasolla Hagman tiesi, että Kika ei enää palaisi takaisin. Yksi lääkäreistä sanoi, että kaikki riippuu nyt siitä, taisteleeko Kika.
– Minulle se oli kuin salainen viesti, koodisana, joka kertoi, että tämä on loppu. Kika ei haluaisi taistella. Kika sanoi usein, että hän ei enää pelkää kuolemaa, koska tietää, että saa kuoleman jälkeen tavata poikamme Joelin.
Lapsiperheestä tyhjään taloon
Carina Hagman ei palannut enää tajuihinsa vaan kuoli sairaalassa noin viikon kuluttua sairaskohtauksesta. Elettiin kesäkuun alkua 2016. Noin kuukautta myöhemmin hautajaiset järjestelyineen olivat ohi. Hagman siivosi pariskunnan yhteistä kotia ja yritti opetella kutsumaan sitä ”minun talokseni”.
Vain kaksi ja puoli vuotta aikaisemmin talossa elettiin lapsiperheen arkea. Silloin perheeseen kuului Patrikin ja Kikan lisäksi heidän yhteinen poikansa Joel.
Joel menehtyi syöpään vuoden 2014 uudenvuodenaattona sairastettuaan yli kaksi vuotta. Nyt myös Kika oli poissa. Lyhyessä ajassa kolmesta oli tullut kaksi ja sitten yksi.
– Kika ja minä olimme eläneet kauan yhdessä ja jakaneet niin paljon, että suuri osa identiteettiäni, sitä kuka olen, oli sidoksissa häneen. Kun hän oli poissa, ihmettelin, oliko enää mitään tai ketään, jonka katse kertoisi minulle, kuka olen, Hagman sanoo.
Kerroin Joelille, että hänen ei tarvitsisi olla yksin. Ikuisuudessa ei ole aikaa, ja myös minä ja Kika olimme matkalla sinne.
Hagman ei tiedä, miten hänelle olisi käynyt ilman ystävien ja työtovereiden tukea ja keskusteluita heidän kanssaan. Pitkäaikainen ystävä matkusti Pohjanmaalta ja viipyi Hagmanin luona. Oli sittenkin ihmisiä, joille hän oli joku.
Kesän aikana Hagman alkoi kirjoittaa. Se oli tapa käsitellä ja ymmärtää sitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Hagman kertoo perheensä tarinan syyskuussa ilmestyneessä kirjassa Sorgens gåva är en vidgad blick (Fontana media).
Pienen pojan iso leikkaus
Kolmevuotiaana Joel oli rauhallinen poika, joka suhtautui ihmisiin uteliaasti ja oppi uusia asioita hämmästyttävän nopeasti. Kesällä 2011 jokin muuttui nopeasti, ikään kuin hän ei olisi ollut täysin oma itsensä. Aikaisemmin luottavainen ja rohkea poika vaikutti pelokkaalta ja levottomalta ja pysytteli tiiviisti äidin lähellä.
Sitten Joel alkoi voida huonosti ja oksennella. Alussa vanhemmat arvelivat, että kyseessä oli aivotärähdys, sillä Joel oli pudonnut hieman aikaisemmin sängystä ja lyönyt päänsä.
Tarvittiin useita käyntejä lääkärissä, ennen kuin oireiden todellinen syy selvisi. Joelilla oli isokokoinen aivokasvain.
Edessä oli kiireellinen leikkaus, joka vei kokonaisen päivän. Sen jälkeen alkoi hoito-ohjelma, joka sisälsi solumyrkkyjä, sädehoitoa ja sen jälkeen lisää solumyrkkyjä.
Hoitojen päätyttyä kaikki vaikutti hyvältä, mutta vain muutaman kuukauden kuluttua tutkimuksissa löytyi uusia syöpäsoluja.
– Siinä vaiheessa lääkäreillä ei ollut enää hoitosuunnitelmaa. Joel kävi läpi kaiken, mitä heillä oli, muun muassa kaksi kantasoluhoitoa keväällä ja kesällä 2013. Hoidot olivat äärimmäisen rankkoja, mutta Joel selvisi niistä, Hagman sanoo.
Syntymäpäiviltä suoraan sairaalaan
Raskaiden hoitojen jälkeen edessä oli pitkä kuntoutusjakso. Joelin piti muun muassa opetella uudestaan kävelemään. Tutkimuksissa kävi myös ilmi, että hänen kuulonsa oli vahingoittunut hoidoissa. Hoitojen aikana Kika oli hoitanut Joelia, nyt Patrik jäi vuorostaan kotiin.
– Se oli kovaa aikaa, mutta taistelimme. Lopulta Joel pystyi palaamaan päiväkotiin ja tavallinen pikkulapsen arki alkoi näyttää mahdolliselta, Hagman sanoo.
Vieläkin hoidoista väsynyt poika söi huonosti. Lopulta perhe palasi sairaalaan, missä Joel sai lisäravintoa. Uusissa tutkimuksissa kävi ilmi, että syöpä on palannut.
Nyt ei ollut enää tehtävissä mitään muuta kuin odottaa.
Marraskuun puolivälissä 2013 Hagmanin perhe vietti Joelin kuudetta syntymäpäivää Kikan vanhempien luona. Syntymäpäivät keskeytyivät, kun Joel alkoi voida huonosti. Vanhemmat veivät Joelin suoraan sairaalaan, josta hän ei enää palannut kotiin.
Marraskuun puolivälistä vuoden loppuun perhe käytännössä asui sairaalassa. Tuon jakson alussa lääkärit kertoivat vanhemmille, että Joel kuolee.
Patrik ja Kika eivät olleet yhdessä, kun saivat tiedon, mutta kumpikin reagoi siihen täsmälleen samalla tavalla: nyt Joelin on saatava kuolla.
– Olimme alitajuisesti ajatelleet asiaa jo ennen kuin tiesimme sen. Elämästä oli tullut Joelille niin pientä, raskasta ja työlästä, että loppu tuntui helpottavalta.
Raskaat ja kauniit viimeiset viikot
Joel otettiin pois vanhemmiltaan vähän kerrallaan. Ensin leikkiminen ja liikkuminen väheni ja sädehoidot veivät kyvyn oppia uusia asioita. Raskaat hoidot heikensivät kuuloa. Viimeisinä viikkoina puhuminen loppui ja jäljellä oli vain hengitys.
Ennen loppua Kikalla ja Patrikilla oli edessään tehtävä, jollaista kukaan vanhempi ei toivo. Heidän piti kertoa omalle lapselleen, että tämä kuolee pian. Patrik turvautui tilanteessa teologin koulutukseensa.
– Kerroin Joelille, että hänen ei tarvitsisi olla yksin. Ikuisuudessa ei ole aikaa, ja myös minä ja Kika olimme matkalla sinne. Joelin ei tarvitsisi odottaa, vaan hän tapaisi meidät uudelleen välittömästi.
On vaikea arvioida, mitä kaikkea Joel ymmärsi. Hagmanin mukaan hän kuitenkin reagoi kuin olisi ymmärtänyt asian.
– Keskustelu selvästi lohdutti häntä. Joel oli huomannut meistä, että kätkemme jotakin, ja reagoi siihen. Tuon keskustelun jälkeen Joelin rauhattomuus oli poissa.
Kaikesta raskaasta ja kauheasta huolimatta muistikuviin Joelin viimeisistä viikoista liittyy poikkeuksellista kauneutta. Sairaalassa Patrik ja Kika olivat lähempänä toisiaan kuin koskaan aikaisemmin ja ottivat toistensa tarpeet huomioon erityisellä tavalla.
Kaiken keskellä he pystyivät auttamaan ja lohduttamaan läheisiä ja ystäviä, jotka tulivat sairaalaan katsomaan heitä.
– Verho ikuisuuden ja tämän maailman välillä on ohut. Kuolleet eivät ole poissa vaan lähellämme, Patrik Hagman sanoo.
Miksi-kysymykset eivät heränneet
Oman lapsen sairastuminen ei vienyt Patrik Hagmania miksi-kysymyksiin, kuten ”Miksi Jumala sallii tämän?” tai ”Miksi tämä tapahtuu minulle?”
– Olin jo kauan sitten ymmärtänyt, että miksi-kysymyksiin ei löydy vastausta. Meidän täytyy oppia elämään, ei vastaamaan noihin kysymyksiin, Hagman sanoo.
Kun Hagman oli 21-vuotias, hänen isänsä kuoli syöpään sairastettuaan kahdeksan vuotta. Hagmanin perhe kuului ruotsinkieliseen baptistiseurakuntaan Vaasassa. Isän sairastuttua moni kristitty rukoili hänen puolestaan.
– Moni piti varmana asiana, että isä paranisi. Uskoin siihen itsekin. Olin nuori ja luotin siihen, että aikuiset tietävät, mistä puhuvat.
Isän kuolema olisi voinut johtaa syvään uskonkriisiin, mutta niin ei käynyt. Hagman piti isänsä hautajaisissa puheen, jossa hän sanoi, että parantumista luvanneilla ihmisillä oli ollut väärä käsitys Jumalasta.
Johtopäätös oli mahdollinen, koska Hagman oli elänyt kahden erilaisen kristillisyyden piirissä. Karismaattinen kristillisyys korosti selkeitä vastauksia ja Jumalan ihmeellistä toimintaa. Sen rinnalla eli baptistiseurakunnan arjenläheinen kristillisyys.
– Omassa seurakunnassani usko oli yhteyttä, jossa ihminen hyväksytään. Todellisuus oli jotakin suurempaa kuin se, mitä voimme nähdä. Kun etsin toivoa, minun oli helppo valita näiden kristinuskon muotojen välillä.
Elämä on konkreettinen harjoitus
Kun Hagman aloitti teologian opiskelun Åbo Akademissa, kokemus isän kuolemasta muodosti kriteerin sille, minkälaisesta teologiasta hän kiinnostui. Hagmanin mielestä teologian piti käsitellä todellista elämää.
Elämänkysymykset veivät hänet tutkimaan varhaiskirkon erämaaisien ja askeettien tekstejä. Niistä löytyi konkreettinen väline, jonka avulla voimme selviytyä ylivoimaisilta tuntuvista menetyksistä.
Tuo väline on kiitollisuuden harjoitteleminen.
Kun ihminen joutuu sellaisiin tilanteisiin, joissa olen ollut, kiitollisuudesta tulee konkreettinen työkalu tai ase, jota voimme käyttää.
Hagman toteaa, että kristinuskossa on aina kyse kiitollisuudesta. Jumala on antanut ihmiselle elämän ja Jeesus on pelastanut meidät. Emme voi tehdä mitään ansaitaksemme nämä asiat.
– Emme kuitenkaan aina oivalla, että kiitollisuus on myös tapa elää. Kun ihminen joutuu sellaisiin tilanteisiin, joissa olen ollut, kiitollisuudesta tulee konkreettinen työkalu tai ase, jota voimme käyttää, hän sanoo.
Erämaaisien mukaan kristityn elämä on harjoitusta, jossa ihminen opettelee näkemään elämän lahjana. Kun Joel sairastui, harjoituksesta tuli vanhemmille hyvin konkreettista.
– Kun kaikki oli vaikeimmillaan, meistä tuli hyviä näkemään kaikki se, mikä oli hyvin. Tästä muodostui perusta sille, että jaksoimme.
Rukouksen tukiverkossa
Kiitollisuuden aiheeksi riitti se, että sää oli kaunis. Että lääkärit ja sairaanhoitajat olivat ystävällisiä ja välittivät. Että yhteiskunta käytti paljon rahaa Joelin hoitoon. Että perheen ympärille muodostui välittävien ja rukoilevien ihmisten tukiverkko.
Monena iltana Patrik ja Kika ammensivat voimaa siitä, että heidän yhteistä blogiaan luettiin, kommentoitiin ja jaettiin paljon. He saivat kuulla, että Joelin puolesta rukoiltiin australialaisessa luostarissa saakka.
Konkreettisten kiitollisuuden aiheiden rinnalla oli vielä jotakin, josta on vaikea puhua täsmällisesti. Viimeisten viikkojen aikana Joelin vanhemmat tunsivat saavansa voimaa, joka ei tullut heistä itsestään.
– Kun sanoimme ensimmäisen kerran toisillemme, että emme enää jaksa, se oli sama päivä, jolloin Joel kuoli vain muutamaa tuntia myöhemmin. Oli kuin koko prosessi olisi ajoitettu sen mukaisesti, mistä voimme selviytyä.
Yllättävä tilanne perhekirkossa
Kiitollisuus ei suojaa meitä kauheilta asioilta, mutta Hagmanin mukaan se voi valmistaa meitä kohtaamaan niitä. Päivittäinen kiitollisuuden harjoitteleminen on myös avautumista hyville asioille, jotka voivat olla jotakin täysin muuta kuin odotimme.
Jotakin sellaista tapahtui keväällä 2011 Paraisten ruotsinkielisen seurakunnan perhemessussa, joka järjestettiin kirkon remontin vuoksi seurakuntatalon ahtaassa tilassa. Lapsia oli paljon.
Kun tuli aika mennä ehtoolliselle, Joel juoksi omille teilleen ja tungoksessa vanhemmat kadottivat hänet. Sitten he näkivät Joelin, joka otti juuri alttarin luona ehtoollisen vastaan tutulta papilta.
Vanhemmat olivat suunnitelleet odottavansa vielä jonkin aikaa, ennen kuin veisivät Joelin ehtoolliselle, mutta tilanne karkasi heidän käsistään.
– Tämä tapahtui vain muutamaa viikkoa ennen kuin saimme tietää, että Joel sairastaa. Myöhemmin ajattelimme, että se oli ehkä Jumalan tapa valmistaa Joelia tulevaan. Ehtoollisessa hänet otettiin yhteyteen, joka oli suurempi kuin pieni perheemme.
Kirja päättyy Joelin ensimmäiseen ehtoolliseen, mutta Hagmanin hiljainen matka Joelin ja Kikan kanssa jatkuu. Elämässä on alkanut myös uusi kertomus. Syksyllä Hagman meni naimisiin Emma Audaksen kanssa, joka on hänen ja Kikan yhteinen ystävä.
– Elän nyt onnellisessa ja tasapainoisessa tilanteessa, Hagman sanoo.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Poikansa menettänyt Lari Launonen kokee surun moraaliseksi velvollisuudekseen ja haluaa tietoisesti viljellä sitä
HengellisyysKolmivuotiaan poikansa kuoltua Lari Launonen tunsi helpotusta, tarpeettomuutta ja haikeutta. Suruaan hän piti pinnallisena.
”Kuolema ei enää pelota minua”, sanoo lapsen menettämisen kahdesti kokenut Heidi Kjelin
Hyvä elämä Ajankohtaista
