Vantaan Vapaalassa asuvalla Aimo Koskella, 75, on monta erilaista isän roolia. Hän on kahden biologisen lapsen isä ja yhden adoptiolapsen isä. Hän on myös yhdeksän lapsenlapsen isoisä sekä kerhovaari Hämeenkylän seurakunnan järjestämän Variston iltapäiväkerhon lapsille.

Isänpäivän aamuna Aimon puolisolla Raililla on ollut tapana tuoda puolisolleen aamutee vuoteeseen. Myöhemmin lapset ja lapsenlapset ovat kokoontuneet Aimon ja Railin luokse viettämään isänpäivää yhteisen päivällisen merkeissä.

— Isänpäivää vietetään varmasti tänäkin vuonna samalla tavalla, Aimo sanoo.

Iltapäiväkerhon maalivahti

Aimo osoittaa silmälaseissaan olevaa naarmua. Se on muisto isoisän ja pojanpoikien yhteisestä pelihetkestä lähes parinkymmenen vuoden takaa.

— Olimme pelaamassa jalkapalloa Vapaalan kentällä. Kompastuin vahingossa pojanpoikaani, kaaduin ja sain naarmun silmälaseihini, Aimo muistelee.

Jalkapalloa Aimo on pelannut myös kerhovaarina ollessaan. Nykyisin kerhovaari ei tosin enää jaksa juosta pallon perässä.

— Olen yrittänyt sen sijaan hoidella maalivahdin tehtäviä.

Kerhovaarina Aimo on myös muun muassa piirtänyt lasten kanssa, lukenut ötökkäkirjaa ja tehnyt legorakennelmia. Viimeksi hän pelasi lasten kanssa shakkia.

— Usein lapset haluavat näyttää minulle, mitä he ovat tehneet kerhossa. Se on heille hyvin tärkeää.

Aimo on toiminut kerhovaarina kolme vuotta. Tänä syksynä hän on vieraillut Variston iltapäiväkerhossa kerran viikossa.

— On ollut mukava huomata, että kerholaiset tervehtivät, jos he sattuvat näkemään minut kadulla vapaa-aikanaan. Aimo hei, he huutavat.

Tärkeät ensimmäiset vuodet

Aimo Koski oli vähällä myöhästyä esikoisensa ensitapaamisesta.

— Meidän piti mennä anoppini kanssa katsomaan vastasyntynyttä sairaalaan. Lähdin anoppiani vastaan, mutta emme onnistuneet heti löytämään toisiamme. Kun vihdoin pääsimme Kätilöopistolle, vierailuaikaa oli jäljellä enää muutama minuutti.

Isoisä Aimosta tuli 22 vuotta sitten, kun tyttären esikoistytär syntyi.

— Tarjosin sen kunniaksi työpaikallani kahvit lähimmille sihteereille, hän kertoo.

Kun omat lapset olivat pieniä, Aimo muistaa viettäneensä aikaa lastenhuoneen lattialla legoilla rakennellen ja iltaisin satuja lukien. Lasten kanssa vietetystä yhteisestä ajasta hän ei tinkisi yhtään.

— Tuntuu, että heidän kanssaan olisi voinut viettää enemmänkin aikaa.

Aimo kertoo isänä huomanneensa, kuinka merkityksellisiä lapsen ensimmäiset elinvuodet ovat koko loppuelämän kannalta.

— Minusta tuntuu, että lapsen seitsemän ensimmäistä ikävuotta ovat yhtä tärkeät kuin myöhemmät seitsemänkymmentä ikävuotta yhteensä, hän sanoo.

Toiveena työ ja paikka maailmassa

Lapsenlapsien ollessa pieniä Aimo vei heitä usein vaimonsa kanssa retkille läheiselle Vaakkoin ulkoilualueelle. Isovanhemmat ottivat lapsenlapsia myös Lappiin mukaan hiihtämään. Kun pienet tyttärentyttäret halusivat leikkiä hevosta, Aimo konttasi pitkin olohuoneen lattiaa tyttöjen istuessa selässä kyydissä.

— Toisesta tytöstä tulikin sitten hevostyttö. Hänellä on nykyisin oma hevonen, Aimo kertoo.

Vaarin mieleen on painunut muisto ajalta, jolloin toinen tytär perheineen asui pari vuotta Englannissa. Kun Raili ja Aimo menivät tapaamaan heitä sinne ensimmäistä kertaa, perhe oli lentokentällä isovanhempia vastassa.

— Tuolloin 6- ja 4-vuotiaat tyttärentyttäret juoksivat lentokentällä hallin toiselta reunalta täyttä vauhtia vaarin syliin. Se on herkin muisto tyttärentyttäristäni, Aimo sanoo.

Aimon nuorinkin lapsenlapsi on jo 13-vuotias. Yhdessäolo on muuttanut vuosien kuluessa

— Olin mukana tekemässä muistelmateosta opiskeluajoistani teknillisessä korkeakoulussa. Tyttärentytär auttoi tekstin taittamisen kanssa. Myös tyttärenpoika, joka asuu vielä kotonaan ihan meidän lähellä, pistäytyy välillä auttamaan minua tietokoneen käytössä.

Nykynuoret elävät erilaisessa maailmassa kuin Aimo omassa nuoruudessaan.

— Siksi muistan lapsenlapsiani aina iltarukouksissa. Toivon, että he löytäisivät työtä ja paikkansa maailmassa.

Isänpäivää vietetään sunnuntaina 14.11.