Diakoni Minna Kovalainen (vasemmalla), pappi Kati Koskinen ja diakoni Kristiina Tuohimaa-Salminen pyörittävät pääkaupunkiseudun seurakuntien kehitysvammaistyötä.
Kehitysvammaisten ihmisten hengellisyys on usein selkeää, sanoo diakoni Minna Kovalainen – ”Se antaa meille muillekin mallin lapsenomaisesta luottamuksesta Jumalaan”
Moni pääkaupunkiseudulla asuva kehitysvammainen ihminen on innokas kirkossakävijä. ”Olisi tärkeää, että kehitysvammaiset ihmiset saisivat olla osa joukkoa eivätkä erillinen ryhmä, jota vammaisuus määrittelee”, sanoo diakoni Kristiina Tuohimaa-Salminen.
Kerran kuukaudessa Espoon seurakuntien kehitysvammatyön diakoni Minna Kovalainen järjestää Auroran kappelilla klubi-illan kehitysvammaisille aikuisille. On musiikkia, tekemistä ja hyvää meininkiä.
Kävijät viihtyvät hyvin – turhankin hyvin.
– Paikalle tuli isoimmillaan 50 osallistujaa, mikä on hirveän paljon. Ongelma ratkaistiin perustamalla 21–30-vuotiaille nuorille aikuisille oma ryhmä.
Lisäksi Kovalainen kollegoineen järjestää espoolaisille kehitysvammaisille ihmisille muun muassa leirejä. Tulijoita on vaikka kuinka.
Koronan vuoksi tapahtumien osallistujamääriä on tosin jouduttu rajoittamaan. Turvaväleistä ja käsihygieniasta pidetään huolta.
”Jokin, mikä tuntuu meistä rujolta tai hankalalta, voikin olla Jumalan silmissä kaunista”, tuumii kehitysvammaistyön diakoni Minna Kovalainen.
Seurakuntien toiminnassa on mukana hyvin eri tasoisesti kehitysvammaisia ihmisiä. Osan vammaisuutta ei välttämättä huomaa edes jutellessa. Toiset taas istuvat pyörätuolissa eivätkä kommunikoi puhuen.
– Kehitysvammaisten ihmisten hengellisyys on usein selkeää. Se antaa meille muillekin mallin lapsenomaisesta luottamuksesta Jumalaan ja Jumalan luomaan maailmaan, Kovalainen sanoo.
Hänen mukaansa monet kehitysvammaiset ihmiset pohtivat jossain vaiheessa elämäänsä, miksi he ovat kehitysvammaisia.
– He kysyvät, miksi Jumala on luonut minusta tällaisen, jos hän rakastaa minua, Kovalainen selittää.
– Ei siinä voi oikeastaan muuta kuin ihmetellä yhdessä. Jokin, mikä tuntuu meistä rujolta tai hankalalta, voikin olla Jumalan silmissä kaunista. Ja jos oikein syvälle miettii, niin kuka meistä on normaali.
Kovalaisen mielestä kehitysvammaisten ihmisten kanssa työskentelyssä on parasta se, miten naamiot ja roolit unohtuvat.
– Se on ihanaa ja aitoa.
Kati Koskinen ajattelee, että työ kehitysvammaisten parissa on parasta, mitä pappi voi tehdä.
Riparilla opetetaan, että Jumala ei tee ihmistä luodessaan virheitä
Helsingin seurakuntien vammaistyön pappi Kati Koskinen ajattelee, että työ kehitysvammaisten parissa on parasta hommaa, mitä pappi voi tehdä.
– Jokainen otetaan vastaan omana itsenään, ja jokainen saa olla sellainen kuin on.
Helsingissä järjestetään kehitysvammaisille nuorille sekä päivä- että leiririppikouluja. Kun Koskinen opettaa ripariryhmilleen Jumalasta, Jeesuksesta ja Pyhästä Hengestä, hän puhuu mahdollisimman konkreettisesti.
– Aloitamme siitä, että Jumala loi meidät tänne. Jumala on luonut juuri sinut sellaisena kuin olet, täydellisenä. Jumala ei tee ihmistä luodessaan virheitä.
Koskisen mukaan rippikoulu on monelle kehitysvammaiselle nuorelle tärkeä kokemus. Leiriläiset hitsautuvat usein tiiviiksi porukaksi ja moni löytää uusia kavereita.
– Ja kun näkee, miten se ensimmäiset päivät hiljaisena pysynyt nuori puhkeaa kukkaan, sitä ajattelee, että mahtavaa.
Diakoni Kristiina Tuohimaa-Salminen toivoo, että kehitysvammaiset ihmiset otettaisiin osaksi porukkaa.
Uskoa ei ole pakko lähestyä kielen kautta
Joskus kehitysvammaiset ihmiset kertovat jääneensä seurakunnassa yksin, sanoo Vantaan seurakuntien kehitysvammaistyön diakoni Kristiina Tuohimaa-Salminen.
– Heitä ei ole tervehditty tai ei ole uskottu, että he pystyvät tekemään asioita.
Mutta kyllä he pystyvät. Moni kehitysvammainen ihminen osaa laulaa ja soittaa. He voivat kantaa kolehtia, koristella kirkkotilaa ja vaikka mitä.
– Olisi tärkeää, että kehitysvammaiset ihmiset saisivat olla osa joukkoa eivätkä erillinen ryhmä, jota vammaisuus määrittelee.
Kirkon toiminta kehitysvammaisten ihmisten parissa vaihtelee hieman eri kaupungeissa. Vantaalla työskentelevä Tuohimaa-Salminen vierailee paljon asumisyksiköissä, toimintakeskuksissa ja oppilaitoksissa. Nyt koronarajoitusten aikana hän juttelee ihmisten kanssa paljon puhelimessa ja netissä.
Hänen mukaansa joidenkin kehitysvammaisten ihmisten on vaikea ymmärtää kirkossa käytettyä kieltä. Asioista olisi hyvä puhua yksinkertaisesti – eikä puhuminenkaan ole pakollista.
– Uskoa ja kirkkoa voidaan lähestyä monin muinkin tavoin. Perinteet, yhdessä oleminen ja yhdessä syöminen ovat tärkeitä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Luurit korville ja luontoon – Vantaan seurakunnat julkaisivat metsämeditaatiosovelluksen
AjankohtaistaMetsämeditaatiossa yhdistetään puhetta, selkokielisiä raamatunkohtia, musiikkia ja muuta äänimaisemaa.
