Keittiömystikko: Jo joutui armas aika

Keittiömystikko: Jo joutui armas aika

Kevään juhlissa päätellään langat ja suunnataan kohti uutta. Mitä jäi tekemättä, entä sydämeen?

Toukokuun alkupuolella sain nauttia viimeisen kerran päiväkodin äitienpäiväkahveista. Niitä on ollut monet vuosien varrella, ja silti viimeinen kerta tulee eteen yllättäen. Esikoululaisen päiväkotiajat ovat kohta ohi, mutta minulla on kiire opekokoukseen. Haluaisin herkistyä tämän viimeisen asian äärelle, mutta elämä ei odota, vaan pyytää jo toisaalle. Toisessa kädessäni on lapsi, joka haluaisi tehdä äidin kanssa päiväkodilla puuhelmistä käsikorun.

Esikoulun kevätjuhlassa haikeus nousee pintaan uudestaan. Ohjelmanumeroiden ohessa, taas keskellä lennokasta arkea, kirjoitan tädeille tervehdystä. 12 vuotta olemme jakaneet elämää näillä porteilla. Iloja, itkuja, kuulumisia, retkirahoja, lomakyselyitä ja kohtaavaa ihmisyyttä − onneksi. Lapsen on aina voinut jättää ja hakea hyvillä mielin. Siksi haikeuskin on.

Kesä on etappien erityisaikaa. On päättäjäisiä, valmistujaisia, rakkauden juhlia ja hyvästejä. Koulupolut päättyvät ja uudet ehkä alkavat. Etapilla kyyneleet nousevat silmiin, sillä me keräämme niissä muistoja ja merkitystä. Elämän etapeilla reflektoidaan kuinka kaikki meni.

Elämänsä alkupuoliskolla sitä on itsestäänselvästi kiinni elämänpyörässä, mutta jälkipuoliskolla sinulta vaaditaan luopumista.

Elämänkaaressa on myös vaiheita, jolloin tapahtuu paljon samaa. Kirjoitetaan ylioppilaaksi, juhlitaan häitä, sitten ristiäisiä. On jotain mitä odottaa − itsessä, lapsessa tai lapsenlapsessa. Näin elämän matto kutoutuu. Arkipäiväiset toistumiset nousevat arvoonsa, kun on aika solmia langat. Jonkun päättyessä sydämelle täytyy antaa aikaa solmimiseen, kuten eskarilaiselle kengännauhojen kanssa.

Vanhempi nainen kertoo, että häneltä etapit ovat jo loppuneet. Lapset ovat kasvaneet ja löytäneet paikkansa. Ei ole enää sitä seuraavaa asiaa, jota kohti hakeutua. Jota voisi suunnitella tai vähän jännittää. Se on naisesta kauheaa. Elämänsä alkupuoliskolla sitä on itsestäänselvästi kiinni elämänpyörässä, mutta jälkipuoliskolla sinulta vaaditaan luopumista. Kunpa tämän voisi muistaa myös ruuhkan hetkissä. Arkinenkin hetki on jotain, josta myöhemmin, tai oikeastaan jo nyt, luovutaan.

Kotona nostalgisoin viimeisiä päiväkotikahveja ja tasoitan huonoa omaatuntoani kuopuksen puuhelmikorusta: ohi menneestä mahdollisuudesta. Miehelläni on kuitenkin tästä kaikesta kirkas näkemys: "Ihanaa, että elämä menee eteenpäin! Olisi kamalaa jäädä aikaan jumiin."

Se on helpottava ajatus kaltaiselleni tunteilijalle. Ehkä elämässä ei tarvitse roikkua. Mennään eteenpäin!

 

Kirjoittaja on luokan- ja uskonnonopettaja, kirjailija, retriitinohjaaja, entinen lumilautailija, vaimo ja neljän lapsen äiti, jonka sydän sykkii hiljaisuudelle.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi