Kertomisen kehiä
Juha Itkonen: Seitsemäntoista. Otava 2010.
Juha Itkosen tuoreesta romaanista ei ehkä kannattaisi kirjoittaa ollenkaan — niin tylysti romaanin kirjailijakeskushenkilö Julius Ilonen arvioi sekä osaamattomat kriitikot että typerehtivät toimittajat. Mutta en malta olla kirjoittamatta, koska Itkonen tuntuu helpottavan työtäni alleviivaamalla liikaakin ja kertaamalla keskeistä teemaansa: kirjoittamisen ja todellisuuden suhdetta.
Seitsemäntoista on kirja kirjoittamisesta. Romaanin rakenne paljastuu pikkuhiljaa, kerros kerrokselta: se, mitä luuli romaaniksi, olikin romaani romaanissa. Sujuvasti ja luontevanoloisesti Itkonen kuljettaa tarinoitaan ja pujottelee henkilöidensä risteäviä ja päällekkäisiä reittejä.
Se ensimmäinen tarina on melko tyypillinen nuoruuden, seksuaalisen haparoinnin ja kasvukipujen kuvaus. Itkonen tavoittaa hienosti nuoren Henrikin hämmennyksen, oudon aristuksen ja pakottavan kiireen saavuttaa se häilyvä piste, josta elämä ihan oikeasti alkaisi.
Seuraava tarina kertoo ihmisistä, joiden elämä leikkaa kirjailija Ilosen luomaa tarinaa. Keski-ikäinen, ärhäkkä Päivi tunnistaa kirjailija Ilosen uutuusromaanista itsensä ja kadonneen ystävänsä ja suuttuu. Monen kolhun kovettama, suurisuinen ja -sydäminen nainen ajautuu törmäyskurssille menestyskirjailija Ilosen, pikkukaupungin suuren pojan kanssa.
Itkosen kunnianhimoinen idea sisäkkäin asettuvista kertomuksista toimisi luultavasti paremmin, jos hän olisi malttanut jättää romaanin keskivaiheille liimatut kuvitteellisen kirjailija-Ilosen kirjeet pois. Ne ovat kirjoittamista koskevine pohdintoineen vähän turhan helppo ja heppoinenkin puolustuspuhe ja vähän naiivia kirjailijan ammatin romantisointia.
Isompia kysymyksiä avautuu, kun Itkonen asettaa vaakakuppeihin kirjoittamisen ja elämisen. Onko kirjoittaminen kamppailua kuolemanpelkoa vastaan? Voiko maailmaan jättää omannäköisensä jäljen ihan vain elämällä?
Jaa tämä artikkeli: