Kevyesti uskonnolliset
Uskonnollisuus muuttuu mutta ei katoa.
Tervetuloa pääkaupunkiseudulle! Täällä eletään avarassa maisemassa – ainakin jos uskonnollisia käsityksiä katsotaan.
– Pääkaupunkiseudulla uskontoon suhtaudutaan myönteisesti, uteliaasti ja avarakatseisesti. Poikkeuksellisen moni ilmoittaa olevansa uskonnollisesti liberaali. Myös muihin uskontoihin suhtaudutaan suvaitsevammin kuin muualla Suomessa, tiivistää Kirkon tutkimuskeskuksen vt. johtaja Kimmo Ketola.
Suvaitsevaisuudellakin on tosin rajansa: jyrkkien näkemysten tuputtamista vieroksutaan, olipa kyse sitten vapaa-ajattelijoista tai Jehovan todistajista. Eikä luterilaisen enemmistökirkonkaan konservatiiveille lämmetä.
Vielä tällä hetkellä pääkaupunkiseutu näyttää selvästi muuta Suomea maallistuneemmalta, mutta Ketolan mukaan kehityksen suunta on sama kaikkialla. Se, mikä nyt on totta täällä, tapahtuu pian muuallakin. Käyrät kulkevat kaikkialla samaan suuntaan: kirkosta eroaminen lisääntyy, katsomukset liberalisoituvat, erilaisten uskonnollisten yhteisöjen määrä kasvaa.
Kokemus korostuu
Jeesus on Jumalan Poika. Jeesus palaa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Jeesus syntyi neitseestä. Tuskinpa, jos sitä Tikkuraitilla tai Aleksanterinkadulla kulkevilta kysytään. Pääkaupunkiseudulla, erityisesti Helsingissä, yhä harvempi uskoo perinteisiin kristillisiin oppeihin.
– Mutta se, että ei usko tiettyihin oppeihin, ei välttämättä tarkoita ateismia eikä varsinkaan kirkkokielteisyyttä. Monella sellaisellakin, joka ei itse usko, on myönteinen suhde kirkkoon ja uskontoon, Ketola kertoo.
Kristinuskon opinkappaleita ei välttämättä myöskään korvata muilla, esimerkiksi uushenkisillä uskomuksilla. Pääkaupunkiseudulla suhtaudutaan epäilevästi myös esimerkiksi astrologiaan, ufoihin, enkeleihin ja henkiparantamiseen.
Ketola huomauttaa, että uushenkisyys ei ylipäätään ole niin voimakas ilmiö kuin monet olettavat.
– Se, mikä sen tekee kestäväksi, on yksilön oman kokemuksen korostaminen. Esimerkiksi meditaatio ja jooga mahdollistavat tekniikoita, joilla voi vaikuttaa omaan kokemiseen ja olemiseen, terveyteen ja hyvinvointiin.
Samanlainen juonne on näkyvissä myös perinteisissä kirkoissa. Brittiläinen uskontososiologi Gordon Lynch on kutsunut sitä progressiiviseksi hengellisyydeksi. Siinä omaa perinnettä pyritään tulkitsemaan uudelleen niin, että kiinnitetään huomiota esimerkiksi yksilön kokemukseen, naisten asemaan ja ympäristökysymyksiin.
– Meillä se näkyy esimerkiksi hiljaisuuden viljelyn, meditaation ja rukouselämän korostamisena, Ketola kertoo.
Konservatiivisuutta vieroksutaan
Toisentyyppistä kristillistä kokemuksellisuutta edustavat uuskarismaattiset yhteisöt kuten Suur-Helsingin Seurakunta Suhe. Niiden määrä on kasvanut 1980-luvulta alkaen. Ketola selittää uuskarismaattisuuden vetovoimaa sillä, että se on elämyksellistä, ruumiillista ja tunteisiin vaikuttavaa. Monet tosin vierastavat karismaattisten piirien konservatiivisuutta.
Konservatiivisuudelle ei pääkaupunkiseudulla näyttäisi muutenkaan olevan suurta kysyntää, kuten ei muuallakaan Länsi-Euroopassa. Kirkon tutkimuskeskuksen Gallup Ecclesiastica -kyselyyn vastanneet esimerkiksi katsovat, että kirkon tulisi uudistaa rohkeammin oppiaan nykytiedon valossa ja olla suvaitsevaisempi seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Sen sijaan vain harva oli sitä mieltä, että kirkon tulisi pitää kiinni perinteisestä opetuksestaan, olla nykyistä suvaitsevampi naispappeuden vastustajia kohtaan tai olla voimakkaammin evankelioiva.
Kirkon liberaalien ja konservatiivien erimielisyydet ovat viime vuosina kärjistyneet nimenomaan pääkaupunkiseudulla. Ketolan mukaan polarisaatio näkyy nyt vahvimmin täällä, mutta on tulossa muuallekin.
– Mitataanpa suomalaisten kirkko- ja uskontosuhdetta millä tavalla tahansa, nähdään, että liberaalien määrä on kaikkialla kasvussa. Kyse ei siis ole vain joistakin julkisuudessa esiin nousseista henkilöistä ja heidän mielipiteistään, vaan voimasuhteet ovat oikeasti muuttuneet.
Ketola antaa esimerkin: Päivi Räsäsen kommenteille ei juuri kukaan olisi 20 vuotta sitten lotkauttanut korvaansa. Nyt, kun suomalaisten ajatusmaailma on vaivihkaa heilahtanut toisenlaiseksi, Räsäsen puheenvuorot herättävät sekä huomiota että ärtymystä.
Hengessä mukana
Tervetuloa kirkkoon ensi sunnuntaina. Siellä on aika tyhjää. Helsinkiläisistä vain kolme prosenttia käy jumalanpalveluksessa kerran kuussa tai useammin. Omaan seurakuntaansa on jossakin yhteydessä vähintään kuukausittain noin joka kymmenes helsinkiläinen kirkon jäsen. Samaa luokkaa ovat osallistumisprosentit Vantaalla. Espoolaiset ovat hieman aktiivisempia.
Sen perusteella, kuinka usein suomalaiset osallistuvat seurakunnan toimintaan, Kirkon tutkimuskeskus on jakanut heidät neljään ryhmään: vähintään kuukausittain osallistuviin aktiivijäseniin, muutaman kerran vuodessa osallistuviin sosiaalisiin jäseniin, kerran vuodessa tai harvemmin osallistuviin aatteellisiin jäseniin sekä osallistumattomiin. Suurin joukko, noin puolet kirkon jäsenistä, osallistuu seurakunnan toimintaan kerran vuodessa tai harvemmin. Vähiten on aktiivijäseniä.
Kirkonmenot tuskin loppuvat, vaikka vain harva sinne tulisi lähteneeksi.
– Kirkko ja uskonnolliset yhteisöt eivät tule toimeen ilman sosiaalista ulottuvuutta eli sitä, että oikeasti kokoonnutaan yhteen. Pelkästään virtuaalinen tai yksityinen uskonnonharjoitus säilyy heikosti. Uskonnon täytyy ankkuroitua johonkin konkreettiseen yhdessä tekemiseen, Ketola arvioi.
– Mutta jokaisen, joka mieltää kuuluvansa porukkaan, ei tarvitse osallistua yhtä aktiivisesti. On paljon niitä, jotka osallistuvat hyvin harvoin, mutta ovat silti hengessä mukana. He liittävät kirkon omaan identiteettiinsä ja haluavat tukea kirkon toimintaa verorahoillaan. Kirkon haasteena onkin puhua niin, että he eivät koe itseään ulkopuolisiksi.
Luterilainen vai uskonnoton?
Uskonnon muutos näyttäisi Ketolan mukaan tapahtuvan juuri harvoin osallistuvien ryhmässä. Ne, joiden kirkkosuhde on epävarma tai etäinen, saattavat vielä tällä hetkellä määritellä itsensä luterilaisiksi tai kristityiksi. Käytännössä heidän elämässään ei tarvitse juuri minkään muuttua, että he klikkaisivat itsensä eroon kirkosta ja alkaisivat kutsua itseään uskonnottomaksi.
Uskonnoton identiteetti on yleistynyt erityisesti vuoden 1980 jälkeen syntyneillä. Noin puolet heistä kertoo olevansa ateisteja. Yhä useampi heistä myös on harkinnut kirkosta eroamista – tai jo eronnut, sillä kirkosta eroaminen on yleisintä nuorten aikuisten keskuudessa.
Silti Ketola väittää, että uskonnot eivät ole katoamassa mihinkään. Esimerkiksi kristinuskosta ei yleensä suoraan hypätä tietoiseen ateismiin, vaan monet jäävät jonkinlaiseen välimaastoon. Ketola kutsuu sitä kevytuskonnollisuudeksi. Siihen ei kuulu pitkää listaa opinkappaleita, ei hirveän aktiivista osallistumista, eikä välttämättä persoonallista jumalaakaan.
Mutta voiko ajatella näin ja samalla mieltää olevansa osa kristillistä perinnettä ja yhteisöä? Se on Ketolan mukaan kirkoille kohtalonkysymys.
Kirkon jäsen voi olla monella tavalla, esimerkiksi näin:
Jarkko Haavisto, 29
”Minut kastettiin lapsena, mutta kirkko ei ollut juurikaan läsnä lapsuudenkodissani. Kävimme kirkossa häiden, hautajaisten ja rippijuhlien yhteydessä.
En pohtinut lapsena uskonasioita, mutta menin kuitenkin rippileirille. Se oli itsestään selvä valinta, jota en koskaan kyseenalaistanut.
Suhtautumiseni kirkkoon ei ole muuttunut vuosien varrella. Suhtaudun siihen neutraalisti. Kirkko on kuin anoppi: se tulee elämään pyytämättä, siitä ei pyri aktiivisesti eroon ja se on läsnä elämän juhlatilanteissa.
En ole koskaan vakavissani harkinnut, että eroaisin kirkosta. Saattaisin erota, jos kirkossa tehtäisiin jotain pahasti omien arvojeni vastaista. Toisaalta on vaikea kuvitella, että osallistuisin kirkon toimintaan. Voisin ehkä mennä mukaan johonkin hyväntekeväisyystapahtumaan, mutta en hengelliseen toimintaan. Hengellisyys ei ole minulle tärkeä arvo.
Kirkko on mielestäni vähän vanhanaikainen. Toivoisin, että se olisi modernimpi ja liberaalimpi. Tuskin silti osallistuisin kirkon toimintaan, mutta se saattaisi herättää minussa enemmän sympatioita.”
Anita Laaksonen, 65
”Koen, että usko on ollut elämässäni aina. Oli minulla villi ja vapaa nuoruuskin, mutta kun olin parikymppinen, äitini kuoli auto-onnettomuudessa. Silloin oli pakko pysähtyä miettimään, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen.
Työikäisenä eli turbovaihteella, mutta nykyään olen eläkkeellä. Kun aamulla herään, voin sanoa ’Huomenta Jeesus, mitä tänään tehdään?’.
Etusijalla ovat seitsemän lastenlastani. Lisäksi teen paljon vapaaehtoistyötä. Olen mukana kehittämässä Espoonlahden seurakuntaan Kohtaamispaikka-yhteisöä. Yritämme tavoittaa heitä, jotka kokevat seurakunnan etäiseksi. Mieheni kanssa olemme mukana järjestämässä Tarina Caféta, joka on matalan kynnyksen kohtaamispaikka.
Pääkaupunkiseudulla ongelmana on, että seurakunnat ovat niin valtavia. Niiden sisälle tarvittaisiin pienempiä yhteisöjä, joissa voi tulla lämpimästi kohdatuksi ja saada oikeita ystäviä. Mielestäni yksinäisyys on tämän yhteiskunnan pahin sairaus.”
Jukka Annala, 68
”Olen kotoisin körttikodista. Muistan lapsuudestani pitkät joulun ja pääsiäisen päivät, kun ei saanut käydä kylässä tai pyytää kavereita kotiin. Olin aika villi, ja pyhäkoulusta minut heitettiin usein ulos.
Meillä oli pitkään Jumalan kanssa sopimus, että hän antaa minun olla rauhassa ja minä hänen. Tätä kesti 1980-luvulle, jolloin jouduin arvioimaan elämääni uudelleen. Ymmärsin, että Jumala oli pitänyt minusta koko ajan huolen ja johdattanut elämääni monella tapaa.
Kirkko on nykyään iso osa arkeani. Vedän toisen vapaaehtoisen kanssa raamattupiiriä, olen mukana suunnittelemassa kuusikymppisten toimintaa, autan ylläpitämään kirkon kahvilaa, olen Laajasalon aluetoimikunnan puheenjohtaja ja toimin tarvittaessa ehtoollisavustajana. Lisäksi olen seurakuntaneuvoston jäsen.
Kirkon vaikea taloustilanne on avannut vapaaehtoisille uusia tehtäviä seurakunnassa, ja meiltä eläkeläisiltä löytyy monenlaisia taitoja.
Usko on kirkossa kaiken ydin. Kirkon toiminnan täytyy pyöriä uskon ympärillä, mutta raamattupiirien lisäksi kirkkoon mahtuu muunkinlaista toimintaa. En pidä itseäni tiukkapipoisena uskovaisena.”
Marjo Saarinen, 49
”Äitini on uskonnollinen, ja usko oli vahvasti läsnä lapsuudenkodissamme. Itse koen olevani hengellinen mutta en välttämättä uskonnollinen. En ajattele kaikesta niin kuin kirkko opettaa.
Jotkut ajattelevat esimerkiksi Raamatusta hirveän suoraviivaisesti. Jos Jumala on kaikkivaltias, ei ihminen voi tietää, mitä Jumala ajattelee. Mielestäni pahinta jumalanpilkkaa on se, kun joku sanoo tietävänsä, mitä mieltä Jumala mistäkin on. En pidä ääriajattelusta, oli se sitten uskonnollista tai poliittista.
En osallistu seurakunnan toimintaan. Voisin mennä vaikkapa maalauskurssille tai viikonloppuleirille, mutta tuntuu, ettei sellaiseen ole aikaa. Toisinaan rukoilen omin sanoin tai luen Isä meidän -rukouksen.
Pidän siitä, että kirkossa on katto korkealla ja seinät leveällä. Kaikki saavat tulla ja olla, eikä kaikesta ole pakko ajatella samalla tavalla. Diakoniatyö on myös tärkeää, varsinkin nyt, kun väliinputoajia on paljon.”
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
.jpg)
Sinun puolestasi annettu – tällaista on luterilaisessa messussa, jossa Jumalan armo kuuluu kaikille
HengellisyysKäykö kukaan enää messussa ja miksi? ”Messu on kuin ruokailua sielulleni”, sanoo Natalia Karjalainen Länsimäen kirkolla. ”Tarkoitus on mennä yhdessä jatkoille pizzeriaan”, kertoo Ville Kuusjärvi Verkosto-yhteisössä.