Noin varttia vaille kymmenen sunnuntaiaamuna pappi Harri Nurminen tulee Länsimäen kirkon sakastista kirkon eteiseen. Muutamia seurakuntalaisiakin on jo paikalla. Kopsautetaan kyynärpäitä yhteen tervehdykseksi ja vaihdetaan kuulumisia. Lisää väkeä tulee ovista tipoitellen, ja Nurminen puhuttelee melkein jokaista etunimeltä. Lyhyt juttutuokio, käsidesiä, takki naulakkoon. Kanttori Laura Nurkka odottaa harmonikan kanssa messun alkua.

Etukäteen Nurminen on varoittanut tai luvannut, että Länsimäen messussa on sitten aika rento meininki eikä siellä olla turhan korkeakirkollisia. Länsimäki sijaitsee Hakunilan seurakunnan ja koko Vantaan kaakkoisnurkassa. Se on käytännössä samaa lähiötä kuin Mellunmäki Helsingin puolella. Messuun kokoontuu siellä Nurmisen mukaan uskollinen kirkossakävijöiden joukko – noin 30–40 henkeä joka sunnuntai.

– Suuri osa on iäkkäämpää väkeä, ja miehiä on huomattavan paljon. Kirkon naapurissa on kehitysvammaisten palvelutalo, josta käy porukkaa. Jonkun verran käy myös maahanmuuttajataustaisia, sillä heitä asuu Länsimäessä paljon. Lapsiperheitä ei juuri näy, Nurminen kuvailee seurakuntaa.

– Ihanaa porukkaa. Normaalioloissa juodaan joka sunnuntai kirkkokahvit, joille Mari Laukkanen on yleensä leiponut pullat. Seurakuntasali on täynnä kahvittelijoita. Se on kuin pieni kyläyhteisö. 

Sanat ”normaalioloissa” ja ”normaalisti” toistuvat Nurmisen ja muidenkin tähän juttuun haastateltujen puheessa tämän tästä. Vaikka messuja on voitu viettää taas kesäkuusta alkaen, kaikki ei ole entisellään. Ei kätellä, saati halata. Joissakin paikoissa joudutaan rajoittamaan kävijämääriä. Turvalliset etäisyydet pitää ottaa huomioon niin istumajärjestelyissä kuin ehtoollisen vietossakin. Kolehtihaavi ei kierrä kirkossa vaan odottaa eteisessä. Käsidesipulloista on tullut kirkkojen vakiosisustusta. Länsimäessä sellainen on alttarillakin kukkalaitteen takana.

Saarnaa jäi miettimään myös Taisto Kotomäki.

– Se on tämän päivän ongelma meille itse kullekin, että osaisi suhtautua lähimmäiseen Jeesuksen tarkoittamalla tavalla. Oikein pani miettimään omiakin asioita, että miten hoidan lähimmäissuhteet. Tuli mieleen korjattavia asioita.

Kotomäki asuu läheisessä Rajakylässä. Hän käy kirkossa melkein joka sunnuntai ja on joka arkipäivä mukana jossain seurakunnan toiminnassa. Erityisen tärkeä hänelle on miestenpiiri, jonka hän perusti yli kolmekymmentä vuotta sitten. Länsimäen messun miesvaltaisuuskin selittyy sillä, että miestenpiiriläiset käyvät siellä aktiivisesti.

Nyt Kotomäki oli Länsimäen messussa pitkästä aikaa, sillä hän on viettänyt kesän maalla.

– Huomasin, miten kiva on istua seurakunnan kanssa kirkossa.

Kun kirkot olivat koronan vuoksi keväällä suljettuina, Kotomäki seurasi netistä suoratoistettuja jumalanpalveluksia eri puolilta Suomea ja tuli myös vertailleeksi eri seurakuntia keskenään. 

– Täytyy sanoa, että meillä Hakunilan seurakunnassa on erinomaiset kanttorit ja helposti lähestyttävät papit.

Lähimmäisen sunnuntaina pääkaupunkiseudun kirkoissa kuullaan ehtoollisen asetussanat seitsemisenkymmentä kertaa. Suurin osa messuista alkaa aamukymmeneltä niin kuin Länsimäessä, mutta messuja on myös puolilta päivin, iltapäivällä ja alkuillasta.

Sunnuntaimessujen kävijämäärät ovat Suomessa laskeneet tasaisen hitaasti. Viime vuonna koko Suomessa kävijöitä oli keskimäärin 81 messua kohden, edellisvuonna 82 ja sitä edellisenä 84.

Pääkaupunkiseudulla, jossa kirkkoonkuulumisprosentit ovat maan alhaisimpia, messuihin osallistutaan kuitenkin aktiivisemmin kuin Suomessa keskimäärin. Viime vuonna Espoossa oli keskimäärin 126 kävijää messua kohden, Vantaalla 111 ja Helsingissäkin 94. Lisäksi kävijämäärät kaikissa kolmessa kaupungissa nousivat edellisvuodesta.

– Minun tulkintani on, että pääkaupunkiseudulla on helppo mennä kirkkoon. On julkinen liikenne, kirkkoja on tiheästi ja messuja on eri aikoihin ja eri päivinä niin, että voi valita itselleen mieluisan ja juurtua sinne. Ehkä täällä ihmiset ovat myös yksinäisempiä ja löytävät messusta itselleen yhteisön, arvioi pappi ja jumalanpalveluksen asiantuntija Terhi Paananen Kirkkohallituksesta.

Paananen itse on innokas kirkossakävijä, joka osallistuu messuun lähes joka pyhä. Kirkon penkissä ja kirkkokahveilla istuminen on tarjonnut hänelle myös mahdollisuuden havainnoida messua ja siellä kävijöitä.

– Jokaisessa messussa kokoontuu yhteisö. Tavallisessa paikallisseurakunnassa messussa on yleensä kaikenikäisiä, mutta enemmistö on yli 50-vuotiaita. Lapsia on tavallisena sunnuntaina mukana muutama. Pyhäpäivästä toiseen messussa näkee samoja ihmisiä. Noin kolmannes on sellaisia, jotka käyvät harvakseltaan tai tulevat satunnaisesti, Paananen kertoo.

Monesti kuulee sanottavan, että juuri näille satunnaisille kävijöille messu tuntuu monimutkaiselta ja vaikealta ymmärtää. Että vaikka sattuisikin tulemaan kerran, ei siksi ehkä tule toiste. Paananen näkee asian toisin.

– Tässä maailmantilanteessa ihmiset eivät jaksa ottaa asioita vastaan ymmärtämällä. Sen sijaan he jaksavat istua rauhassa ja vain olla. Ihmiset eivät kaipaa lisää informaatiota vaan rauhaa ja tilaa olla. Messua voisi hyvin mainostaa ruutuvapaana aikana.

– Ratkaisevaa on, onko ilmapiiri messussa avoin, kutsuva ja tervetulleeksi toivottava. Ennen oli aika vahva sellainen kulttuuri, että pelättiin virheiden tekemistä. Nykyisin ajatellaan ennemmin, että moka on lahja. Kun jokin ei mene niin kuin odotetaan, se herättää ihmiset pois rutiininomaisesta olemisesta sellaiseen, mikä on totta ja koskettavaa, Paananen sanoo.

Hän on tehnyt yhdessä Titti Kallion kanssa kyselytutkimuksen, jossa kartoitettiin sitä, millaisia tunteita ihmiset kokevat messun aikana. Vastauksissa erottui kaksi selvää huippukohtaa. Ei ole vaikea arvata, että toinen niistä oli ehtoollinen. Toinen kuitenkin yllätti tutkimuksen tekijät: se oli kirkkoon saapuminen.

– Kirkkoon tullessa tervehditään ja tavataan toisia. Silläkin on merkitystä, että vapaaehtoinen tai työntekijä on ovella vastassa ja toivottaa tervetulleeksi. Kerran messun alkua odottaessani havahduin siihen, että kirkkosalissa oli hirveä pulina. Papit, jotka odottavat sakastissa messun alkua, eivät tiedä siitä mitään, Paananen kertoo.

Jos messuun osallistuvien määrä laskee jatkuvasti, milloin päädytään nollaan? Onko messulla tulevaisuutta? Paanasen mukaan on.

– Kirkko on olemukseltaan yhteisö, ja messu on sen yhteisön kaikille avoin kokoontuminen. Niin kauan kuin on kirkko, on messu. Messua vietetään siksi, että Kristus on siellä ihmisten keskellä kaikkein konkreettisimmin läsnä. Messu on niiden ihmisten kokoontuminen, jotka kaipaavat tätä läsnäoloa, ja minun on vaikea kuvitella, että ihmiset lakkaisivat sitä kaipaamasta. Kirkko voi kyllä muuttaa muotoaan ja seurakunnat organisoitua toisin, hän sanoo.

– Jumala ei meidän messujamme tarvitse, mutta me ihmiset tarvitsemme paikkoja, joissa voimme jättää kaiken muun ja avautua sille, että Jumala on läsnä. Kun messusta yritetään tehdä kiva, unohdetaan joskus, että ihminen tulee messuun hengellisen kaipauksen vuoksi. Jumalan läsnäoloa voi olla vaikea kokea kotisohvalla. Auttaa, kun kulkee pienen matkan ja istuu tunniksi epämukavaan penkkiin.

Kolmen aikoihin sunnuntai-iltapäivällä Munkkiniemen kirkon ovet ovat jo auki. Bändi harjoittelee hämärässä kirkkosalissa. Joukko Verkoston vapaaehtoisia valmistelee illan messua. Yksi heistä, Ville Kuusjärvi, on jakanut penkkeihin kortteja, joilla voi ilmoittautua mukaan erilaisiin vapaaehtoistehtäviin.

– Koetan myös illan aikana bongailla täältä opiskelijoita ja jututtaa heitä. Tarkoitus on mennä yhdessä jatkoille pizzeriaan, Kuusjärvi kertoo.

Verkosto on luterilaisen kirkon piirissä toimiva seurakuntayhteisö. Teologian opintojaan viimeistelevä Kuusjärvi on ollut mukana sen toiminnassa reilut viisi vuotta.

– Tänne oli helppo tulla. Minut ja puolisoni otettiin hirveän hyvin vastaan. Sekin puhutteli, että täällä on kaiken ikäisiä – se on se, mitä seurakunnalta toivoinkin, Kuusjärvi kertoo.

– Verkoston messuissa näkyy se, että näitä on iso porukka tekemässä. Selvin ero tavalliseen luterilaiseen messuun on yhdessä tekemisen tuntu. Tästä saa paljon: rohkaisua omaan hengelliseen elämään, yhteyttä Jumalaan ja yhteyttä ihmisiin.