Sinikka Nopola on arkkipiispa Kari Mäkisen nuoruudenystävä.
Kirjailija Sinikka Nopola taituroi koomisen rajalla
Asiat kääntyvät usein ihan muuksi kuin aluksi ajattelee, on Sinikka Nopola huomannut. Siitä riittää kirjoitettavaa.
Joskus 1960-luvun lopulla Sinikka Nopola oli tamperelainen seurakuntanuori, mielestään kapinallinen ja radikaali. Radikalismin huipentuma hänelle oli se, kun Pyynikin seurakuntanuorten joukko meni joulunalusviikolla Hämeenkadulle jakamaan lappusia, joissa kehotettiin viettämään nälkäjoulua. Porukassa oli myös eräs Kari Mäkinen, josta sittemmin tuli arkkipiispa. Nopolasta puolestaan tuli kirjailija.
Joulupöydässä Sinikka Nopolan äiti kertoi kuulleensa tuttavaltaan, että kaupungilla oli nuoria jakamassa nälkäjoululappuja.
– Sanoin dramaattisesti, että olin yksi niistä. Sitten puhuin Biafran nälänhädästä ja siitä, kuinka täällä vain mässäillään, ja marssin omaan huoneeseeni. Palasin kuitenkin vartin päästä syömään kinkkua, Nopola kertoo ja nauraa päälle.
Häneltä löytyy useampiakin esimerkkejä teini-ikäisen radikaaliudesta: Lapualaisoopperan Ei väkivaltaa -laulun soittaminen lukion aamunavauksessa ja aikansa kohupapin Terho Pursiaisen muotokuvan piirtäminen.
– Piirros löytyi rippiraamatun välistä. Olin tehnyt sen 16-vuotiaana lyijykynällä ja kirjoittanut alle ”Taistelija”. Olin lukenut Pursiaisen Uusimman testamentin ja innostunut siitä, miten hän ruoti hyvinvointi-ihmisen joulupukkimaista jumalakuvaa. Minusta oli hyvin coolia, että luin Terho Pursiaista.
Terho Pursiainen teki 16-vuotiaaseen Sinikka Nopolaan niin suuren vaikutuksen, että tämä piirsi hänestä muotokuvan.
Julma kotikapina
Yllättävän fiksu nuoruus, sanoo Nopola nyt. Vähemmän fiksua oli tulossa, sillä hän opiskeli Tampereen yliopistossa 1970-luvun taistolaisvuosina.
– Ne olivat poliittisen aivopesun vuosia, minkä olen viipeellä tajunnut. Miten niin älykkäät nuoret voivat yhdestä suusta ylistää Neuvostoliittoa ja mitätöidä sen, että heidän vanhempansa menettivät nuoruutensa sodassa? Se oli julma kotikapina.
– Jos kirjoittaa esimerkiksi isäni historian muutamalla lauseella, se näyttää aika hurjalta: isäni taisteli toisessa maailmansodassa useita vuosia Neuvostoliittoa vastaan ja haavoittui kaksi kertaa. Vanhemmillamme oli kohtalonkäänteitä, joita osa omasta sukupolvestani mitätöi eikä halunnut kuunnella, Nopola miettii.
Hän on kirjoissaan käsitellyt nuoruuttaan. Kirjoittaminen on ollut uskomusten – isojen ja pienien, omien ja toisten – purkamista.
– Jutut, joita olen kirjoittanut nuoruudestani, ovat tragikoomisia. Niistä nälkäjoululapuista tein parodian Teepussit-kokoelmaan vuonna 1987. Tuntuu, että omaa historiaa pitää käsitellä uudelleen ja uudelleen, vähän eri näkökulmista.
Vangin kohtalotoveri
31-vuotiaana Sinikka Nopola oli työskennellyt kuusi vuotta toimittajana Helsingin Sanomissa. Hän tunsi itsensä vanhaksi ja urautuneeksi, ja irtisanoutui.
– Ajattelin, että on korkea aika ryhtyä vapaaksi kirjoittajaksi.
Irtisanouduttuaan Nopola matkusti Ranskaan. Siellä ollessaan hän vietti viikon talkootöissä Taizén ekumeenisessa yhteisössä. Yhteisön johtajan veli Rogerin juttusille piti jonottaa. Kun Nopolan vuoro lopulta tuli, hän kertoi veli Rogerille ajatelleensa, että ryhtyy kirjailijaksi. Että mitä Roger on siitä mieltä?
– Hän sanoi ihan kuin näkijä, että ”te elätte jatkuvassa ristiriidassa, joten se on teille oikea ala”, Nopola muistelee.
– Eikö ole erikoista? Näkikö hän lävitseni?
Oman elämän kaivelemista helpottaa se, että Sinikka Nopolalla on tallessa nuoruuden päiväkirjoja ja kirjeenvaihtoa. Hän on myös haalinut kaikenlaista materiaalia nuoruutensa vuosikymmeniltä ja ostaa toisinaan esimerkiksi vanhoja lehtiä.
Juuri ilmestyneessä kirjassaan Onko teillä tämmöistä? Nopola kertoo muun muassa ensimmäisestä paitapuvustaan, ihastuksestaan ja äänilevystään. Hän kertoo myös kirjeestä, jonka 17-vuotiaana kirjoitti eräälle vangille Konnunsuon vankilaan. Kopio kirjeestä on hänellä tallessa.
– Kerroin kirjeessä elämästäni ja mainitsin, että koin olevani itsekin koulussa niin kuin vanki, hänen kohtalotoverinsa siis. Mitähän se vanki on ajatellut? Nopola miettii.
Se ei selvinnyt koskaan, sillä vanki ei vastannut kirjeeseen.
Jumalakuvani muotoutui siinä iässä kun uskoin joulupukkiin. Ne varmaan sekoittuivat.
Nopola kertoo näkevänsä elämän aika absurdina. Usein asiat kääntyvät ihan muuksi kuin aluksi oli ajatellut. Siksi häntä kiinnostavat epäpyhät ajatukset pyhissä tilanteissa. Niitä hän havainnoi esimerkiksi osallistuessaan kerran ortodoksisiin hautajaisiin.
– Se oli äärimmäisen harras ja intiimi tilaisuus. Arkku oli avoin. Havaitsin, että me kuitenkin esiinnyimme siellä, olimme vähän kuin näyttämöllä hyvästellessämme vainajan. Mietimme ystäväpiirissä esimerkiksi rankingia, sitä, milloin on minun vuoroni.
Nopola lisää, että ihmiset ovat varmaan aika samanlaisia – ja varmaan kuvittelevat, että muiden elämä on hienompaa ja siinä on enemmän ”pyhiä” hetkiä.
– En tiedä, voiko tätä sanoa kirkon lehdessä, mutta minulla on aina pieni koominen vire, kun menen ehtoolliselle. Tulee mieleen vaikka, että entä jos ryystäisen ja miksi tämä öylätti on niin kuiva.
Joulupukin näköinen Jumala
Yhtäkkiä Nopolalle tulee mieleen, että hänhän on myös virsirunoilija. Tai tarkkaan ottaen hän on kirjoittanut takavuosien hittiin Mombasaan virren sanat. Kirjassa Matkustan melko harvoin julkaistu teksti on kieltämättä aika juhlava: ”Oi Jumala, mua katso heikkoa, sun voimasi on tuuli polttava, riisu yltäni synkkä varjo Saatanan, mä mato maassa vaellan.”
– Ovatko körttivirret tämmöisiä? Minähän olen tehnyt tästä körttivirren. Voisiko tämän panna virsikirjaan? Nopola innostuu.
Sitten hän tarkentaa, että satiiriahan se on, osin. Hänen isänsä tapasi sanoa, että Sinikka on ”mielellään hiukan pilkkahenkinen”. Suurine sanoineen virsi-Mombasa taitaa olla myös Nopolan vastaveto yli kolmenkymmenen vuoden takaiselle virsikirjauudistukselle.
– Olen tottunut laulamaan virsiä vanhoilla sanoilla. Joitakin virsiä on valitettavasti arkipäiväistetty.
Virsiin Nopolalla on ollut suhde lapsesta asti, kiitos mummon.
– Isän vanhemmat olivat opettajia. Pitkään luulin, että kaikkien muidenkin mummolassa isoäiti istuu pianon ääreen ja heti lauletaan yhdessä Soi kunniaksi Luojan.
– Olen siis saanut voimakkaan kristillisen kasvatuksen, mutta en ole koskaan tullut uskoon. Isä oli moderni mainosmies ja äitini keskusteleva ihminen. Vaikka Jumalaa ei kyseenalaistettu, ei meillä oltu ankaria. Sain kapinoida ja esittää vaikka ateistisia kysymyksiä.
Ateistia Nopolasta tosin ei saisi millään.
– Jumalakuvani muotoutui siinä iässä kun uskoin joulupukkiin. Ne varmaan sekoittuivat. Näin Jumalan samanlaisena parrakkaana, vanhempana herrasmiehenä, jolta voi pyytää kaikenlaista – vaikka Terho Pursiaisen teesit ravistelivat hetkeksi hereille.
– Minulla on tyypillinen länsimaisen, hyvinvoivan ihmisen lapsenusko. Koska kohtaloni ei ole ollut kova, minulla on pysynyt semmoinen kummallinen käsitys, että ikään kuin joku suojelisi minua. Älyllisesti ajateltuna se on ihan kummallista, ehkä kestämätöntä.
Kuka?
Sinikka Nopola, 63, on Helsingissä asuva kirjailija ja käsikirjoittaja. Hän on kirjoittanut 14 kirjaa sekä näytelmiä ja laulunsanoituksia. Yhdessä sisarensa Tiina Nopolan kanssa hän on tehnyt yli 50 lastenkirjaa, muun muassa Risto Räppääjä -sarjan ja Heinähattu ja Vilttitossu -romaaneja, sekä musikaaleja ja elokuvakäsikirjoituksia.
Nopolan uusin kirja Onko teillä tämmöistä? (WSOY) on juuri ilmestynyt. Kesällä aletaan kuvata elokuvaa Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset, jonka käsikirjoituksen Sinikka ja Tiina Nopola ovat tehneet samannimisen lastenkirjansa pohjalta.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Samalla sohvalla läppäri sylissä
Sinikka ja Tiina Nopolasta ei tullut lapsinäyttelijöitä vaan lastenkirjailijoita.