Kolumni: Kirje rakkaalle kirkolleni
Kaipaan sinua, kirkkoni, ja syvempää yhteyttä seurakuntaan, mutta en tiedä, mitä kanssasi kuuluisi tehdä, kirjoittaa Jani Toivola.
Rakas kirkkoni, meillä on pitkä yhteinen historia. Olin vasta muutaman kuukauden ikäinen, kun minut liitettiin seurakuntasi jäseneksi. Kotini ei ollut uskonnollinen, mutta kaste oli vahva osa sen ajan kulttuuria. Oli ruskea lasinen malja, suvun kastemekko sekä persikoilla ja viinirypäleillä koristeltu täytekakku.
Pyhäkouluun päädyin vahingossa naapurin lasten vanavedessä. Muistan, että leikkelimme Jeesus-paperinukkeja ja joku kertoi tarinoita Raamatusta. Minulle tuli turvallinen ja lämmin olo. Muualla maailmassa koin itseni usein ulkopuoliseksi. Kannoin jo sisälläni häpeää, vaikka hädin tuskin ymmärsin mistä oli kyse.
Rippileirillä lauloimme kurkku suorana Punaisesta laulukirjasta. Haaveilin omasta rististä kaulassani ja aloin käydä seurakunnan nuorten illoissa. Salliva ilmapiiri rauhoitti sisälläni myllertävää salaisuutta.
Lähdin maailmalle ja meistä tuli etäisempiä. Rukoilin kuitenkin päivittäin. Oli hetkiä, jolloin rukous tuntui ainoalta asialta, joka piti minut vielä elävien puolella. Oma suhde Jumalaan antoi toivoa ja opetti anteeksiantoa sekä itseäni että muita kohtaan.
Vuonna 2010 erosin sinusta. Papereiden allekirjoittaminen jännitti mutta oli lopulta helpotus. Minä en enää hävennyt sitä, kuka olin. Sinä et kuitenkaan osannut seistä minun ja kaltaisteni rinnalla. Olit liian hiljaa. Eron jälkeen seurakuntasi ympäri maata ottivat yhteyttä ja kutsuivat kylään. Moni halusi rikkoa hiljaisuutta ja seistä rinnallani.
Sanon usein, että jumalanpalvelukset ovat niitä harvoja paikkoja, joissa puhutaan ääneen niistä, jotka kokevat juuri nyt elämässään kipua, vääryyttä tai menetystä.
Vuonna 2013 minusta tuli isä. Minulle tuli pakottava tarve kastaa tyttäreni. Liityin uudestaan seurakuntasi jäseneksi. Tyttäreni sai nimen tutun seremonian äärellä. Minulle se ei ollut vain tapa, vaan halusin hänet seurakuntasi jäseneksi.
Viime vuosina monet kirkon sisällä ovat alkaneet puhua yhä äänekkäämmin. On sateenkaarimessuja ja kannanottoja. Hetkiä, jolloin ei ole enää meitä ja heitä, sillä myös moni kirkkosi sisällä kuuluu sateenkaariyhteisöön. On siunauksia, vihkimisiä ja uusia perinteitä.
Edelleen viestisi on ristiriitainen. Kaipaan sinua ja syvempää yhteyttä seurakuntaan, mutta en tiedä, mitä kanssasi kuuluisi tehdä. Seuraan lehdistä äänestyksiä ja debattia. Ajatusta siitä, että kompromissin pitäisi riittää. Että päästetään heidät osaksi, mutta luodaan heille oma erillinen saareke. Täytyy ajatella niitä, jotka eivät pidä muutoksesta. Se tekee minut surulliseksi, sillä odotin sinulta enemmän.
Sanon usein, että jumalanpalvelukset ovat niitä harvoja paikkoja, joissa puhutaan ääneen niistä, jotka kokevat juuri nyt elämässään kipua, vääryyttä tai menetystä. Se osa saarnaa pysäyttää aina. Se muistuttaa lähimmäisenrakkaudesta ja siitä, että olemme kaikki yhteydessä toinen toisiimme.
Tällä viikolla Helsinki on pukeutunut sateenkaaren väreihin. Me emme seuraa elämää sivusta, vaan olemme osa sen jatkumoa.
Kirjoittaja on näyttelijä, kirjailija ja Suomen ensimmäinen musta kansanedustaja, joka tasapainoilee vanhemmuuden sekä elämän rajallisuuden herättämien tunteiden välimaastossa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Vuosaaressa ei vihitä sateenkaaripareja, Tikkurilassa vihitään – piispojen pastoraalinen ohje asetti muutamat seurakunnat uuteen tilanteeseen
AjankohtaistaSuurin osa pääkaupunkiseudun seurakunnista on viime vuosina avannut tilansa sateenkaariparien vihkimisille. Piispojen pastoraalisen ohjeen mukaan sellaista päätöstä ei enää tarvita.
