– Minulla oli työpajojen nuorten kanssa paljon toiveikkaampi ja turvallisempi olo kuin eduskunnassa, sanoo Jani Toivola.
K&k:n kolumnistina aloittava Jani Toivola: ”Ajattelin, että voin olla joko homo tai isä, mutta en voi olla molempia”
”Yhteiskunnassamme mikään muu taho kuin kirkko ei sano niin suoraan, että tälläkin hetkellä joku kuolee, on sairas ja peloissaan”, ajattelee näyttelijä, kirjailija ja ex-kansanedustaja Jani Toivola.
Näyttelijä-kirjailija Jani Toivola hahmottaa elämänsä ja arkensa erilaisina huoneina, joissa vietetyllä ajalla on ollut vaikutusta hänen kasvuunsa ja identiteettiinsä. Toivola on ollut elämänsä aikana usein huoneiden ainoa musta suomalainen.
– Nykyisin ruskeita ja mustia on huoneissa enemmän, mikä on tärkeä ja toivoa antava asia. Toisaalta nyt meidän pitää opetella olemaan uudella tavalla yhdessä, Toivola sanoo.
– Meidän ei enää tarvitse vähemmistönä olla koko ajan yhtenä rivinä ja käyttäytyä aina hyvin. Saamme olla välillä myös eri mieltä, vihaisia tai pikkumaisia.
Kansanedustajan työ on rajatonta
Vuodet Suomen ensimmäisenä mustana kansanedustajana opettivat Jani Toivolalle, minkälaista on olla huoneessa, jossa on paljon valtaa. Toivola ymmärsi, että on tärkeä kysyä, ketkä tuosta huoneesta puuttuvat. Heille asiat voivat näyttäytyä hyvin erilaisina kuin vallassa oleville päätöksentekijöille.
Eduskuntatyön lomassa Toivola veti tukea tarvitseville nuorille työpajoja, joissa etsittiin omaa ääntä teatterin keinoin. Hänelle itselleenkin työ nuorten parissa teki hyvää. Nuoret näyttivät rohkeasti itsensä ja pelkonsa toisin kuin kansanedustajat, joille epävarmuuden näyttäminen merkitsi aseen antamista poliittisille vastustajille.
– Minulla oli työpajojen nuorten kanssa paljon toiveikkaampi ja turvallisempi olo kuin eduskunnassa, Toivola sanoo.
Kansanedustajan työ johti Toivolan lopulta uupumukseen ja sairauslomalle. Hän kokee jääneensä vallan painavuuden alle.
– Kansanedustajan työ on hyvin rajatonta. Kukaan ei tule sanomaan, että nyt homma on tehty ja voit mennä lepäämään.
Isä-tytär-suhde muuttaa muotoaan
Nykyisin Jani Toivola kirjoittaa, kouluttaa ja tekee taidetta. Parhaillaan hän valmistelee loka–marraskuussa Kansallisteatterissa nähtävää poikkitaiteellista kaupunkifestivaalia nimeltä Toivola. Tänä syksynä hän aloittaa myös Kirkko ja kaupungin kolumnistina.
Arki rullaa uudessa kodissa Helsingin Punavuoressa, jonne Toivola muutti kesällä 10-vuotiaan tyttärensä kanssa.
Tyttärellä alkoi uusi kouluvuosi, ja isän ja tyttären suhteessa on havaittavissa uudenlaista väljyyttä.
– Minun ei tarvitse enää olla joka sekunti puhelimen päässä, eikä koko ajan viemässä tai hakemassa häntä. Tilanne on uusi ja varmasti meille molemmille myös hieman hämmentävä kokemus, Toivola kertoo.
Vahva hoivavietti jo nuorena
Vanhemmuuden huone on Jani Toivolalle erityisen tärkeä. Hän haaveili jo lapsena ja nuorena tulevansa jonain päivänä isäksi.
Silloin homomiesten isyydestä ei kuitenkaan puhuttu. Sellaiselle ei ollut sanoja. Haave isyydestä oli salaisuus, johon liittyi häpeää.
– Ajattelin, että voin olla joko homo tai isä, mutta en voi olla molempia, Toivola sanoo.
Toivolalla on kaksi häntä yli kymmenen vuotta nuorempaa siskoa. Kun siskojen kummitäti tuli aikoinaan hoitamaan lapsia, isoveli Jani neuvoi, miten siskoille laitetaan vaippa, ja muistutti, milloin näiden pitää syödä.
Toivolalla oli vahva hoivavietti ja taito pitää huolta pikkusiskoista. Teini-iässä hän toimi lastenleireillä ohjaajana.
Parikymppisenä Toivola lähti opiskelemaan näyttelemistä New Yorkiin, jossa hän löysi hyvin erilaisia huoneita kuin Suomessa. New Yorkissa Toivola näki mustia ja ruskeita ihmisiä, jotka olivat äänekkäitä ja joita arvostettiin ja kuunneltiin. Hän näki myös miesparin, jolla oli pieni lapsi. Se oli käänteentekevä hetki.
– Olin nähnyt sen olevan mahdollista. Kukaan ei voinut enää viedä minulta sitä kuvaa. Ei, vaikka sanottiin, ettei homomiehen isyys ole hyväksyttävää tai ettei se ole lapsen edun mukaista, Toivola sanoo.
Tukahduttavan hiljaisuuden jälkeen hän oli vihdoin saanut luvan unelmoida isyydestä.
Lapsen kastaminen tuntui tärkeältä
Kirkko on yksi Jani Toivolan elämän huoneista. Se on kutsunut ja kiinnostanut häntä nuoresta saakka, mutta suhde siihen on ollut ja on ristiriitainen.
Toivola muistelee olleensa ehkä 12-vuotias, kun hän kesällä mökillä pyysi lähetystyöntekijänä työskennellyttä tätiään laulamaan kanssaan virsiä iltaisin ennen nukkumaan menoa. Hän nukkui tädin kanssa kaksin rantamökissä, ja virret lohduttivat, rauhoittivat ja toivat turvaa.
Vuonna 2010, Ylen Ajankohtaisen kakkosen homoillan jälkeen, Toivola päätti erota kirkosta.
– Se oli tosi vaikea päätös. Kun menin täyttämään erolomaketta, pyörin siellä varmaan tunnin, hän kertoo.
Kun tytär vuonna 2013 syntyi, Toivolasta tuntui tärkeältä, että lapsi kastetaan. Siksi hän liittyi takaisin kirkkoon. Nyt kirkon jäsenenä hän kokee seisovansa oviaukossa ja miettii yhä, onko kirkko hänen kaltaisilleen. Jokin sen viestissä tuo kuitenkin lohtua ja turvaa.
Kerran Toivola pysähtyi kuuntelemaan, kun radiosta tuli jumalanpalvelus ja pappi pyysi ajattelemaan hetken niitä, joiden elämässä on surua ja sairautta.
– Se kosketti. Tällaisesta ei puhuta politiikassa eikä trendilehdissä. Yhteiskunnassamme mikään muu taho kuin kirkko ei sano niin suoraan, että tälläkin hetkellä joku kuolee, on sairas ja peloissaan.
Lue Jani Toivolan ensimmäinen kolumni tästä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Kiinteistömoguli rikkoi ennakkoluuloni ja näytti samalla politiikan isoimman ongelman
PuheenvuorotVallanpitäjällä on iso vastuu siitä, miten hän puheissaan kannattelee ihmisten unelmia ja pelkoja, kirjoittaa Jani Toivola.
