Kolumni: Kivipelissä voittaa huijaamalla – entä toimiiko sama arjessa?
Zimbabwelaiset lapset opettivat Vehka Kurjenmiekalle yksinkertaisen pelin. Helpot pelivoitot saivat hänet pohtimaan sitä, miten hän itse toimii.
Gwain kylässä Zimbabwessa lapset opettivat minulle pelin, jossa pieni kivi kätkettiin nyrkkiin. Ensin maahan piirrettiin sokkelo, jolla oli kaksi aloituspistettä, ja kumpikin pelaajista laittoi oman kiven toiseen aloituspisteistä. Sitten etsittiin vielä kolmas pieni kivi, jonka aloittava pelaaja kätki toiseen nyrkeistään.
Toisen pelaajan tehtävänä oli arvata, kumpaan käteen kivi oli kätketty. Oikein arvatessa hän sai liikkua eteenpäin sokkelossa ja piilottaa kiven nyrkkiinsä, väärin arvatessa toisin päin.
Peli oli hyvin yksinkertainen, mutta lapset rakastivat sitä, ja itsekin nautin siitä kovasti. Huomasin kuitenkin pian, että olin siinä turhan hyvä. Huijaamiseen ja oveluuteen perustuvissa peleissä kokemus on usein valttia. Kivipeli sai minut pohtimaan sitä, kuinka taitavaksi olin tullut asioiden piilottelussa myös arkielämässä.
Kivipelissä menestyin, koska osasin pitää huolen siitä, että en kieli nyrkin sisällä olevasta kivestä.
ADHD on opettanut minut maskaamaan eli kätkemään siihen liittyviä erityispiirteitä jo lapsesta lähtien. Piti tietoisesti opetella olemaan möläyttelemättä, istumaan hiljaa paikallaan vaikka vääntelytti, kuuntelemaan loppuun asti.
Olen oppinut kehumaan ruokaa silloinkin, kun se ei oikeastaan maistu, vastaamaan kuulumiskyselyihin ”ihan hyvää” vaikka oikeasti menisi tosi huonosti ja hymyilemään ystävällisesti, vaikka sisäisesti olen kihissyt ärtymyksestä.
Kivipelissä menestyin, koska osasin pitää huolen siitä, että en kieli nyrkin sisällä olevasta kivestä. Lapset eivät aina osanneet ottaa huomioon vaikkapa peukalon asentoa tai sormien välistä pilkottavaa kivenkulmaa. Itse opin nopeasti bluffaamaan näitä pitämällä kivetöntä nyrkkiä vähän avoimempana, jotta näyttäisi siltä, että sisällä on jotakin.
Tällainen pelaaminen on hauskaa, mutta havahduttaa siihen, kuinka paljon arjessa kuluu energiaa erilaisten kulissien ylläpitämiseen.
Miten usein itse kätkemme vaikkapa väsymyksen, harmistuksen tai epäoikeudenmukaisuuden aiheuttaman turhautumisen siksi, että olemme oppineet niin tekemään? Kuinka usein syynä piilottelulle on oikea tarve? Onko taustalla myös opittuja malleja tai pelko siitä, että arjen hiertävä kivi paljastuu ja olemme hävinneet pelin?
Olisiko joskus syytä antaa itselleen lupa myös hävitä?
Kirjoittaja on kirjailija, Suomen Lähetysseuran rippikoulupappi ja luovan kaaoksen erityisasiantuntija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Älä ole armollinen itsellesi
PuheenvuorotArmollisuus itseä kohtaan muuttuu helposti uudeksi vaatimukseksi entisten päälle, kirjoittaa Heikki Nenonen.
