Kolumni: Kun uskonto tulee naapuriin, asenne punnitaan
Suomalaisten asenne uskonnollisiin kokoontumistiloihin on muuttunut. Välinpitämättömyydessä on myös riskinsä, kirjoittaa Jussi Sohlberg.
Suomen uskonnollinen maisema on nopeasti muuttunut. Sitoutuminen vähenee, identiteetit yksilöllistyvät ja uskonto halutaan mielellään työntää yksityiselämän puolelle. Tämä käy ongelmalliseksi siinä vaiheessa, kun uskonnonvapaus ei tarkoita enää vain periaatteellista hyväksyntää, vaan vaatii tilaa todellisessa maailmassa: rakennuksia, kokoontumispaikkoja, näkyvyyttä ja konkreettisia ratkaisuja.
Gallup Ecclesiastica -kyselyt piirtävät muutoksesta selkeän kuvan. Suhtautuminen uskonnollisten kokoontumistilojen sijaintiin omalla asuinalueella on vuosina 2015–2022 muuttunut aiempaa varautuneemmaksi. Myönteisyys on vähentynyt lähes kaikissa ryhmissä. Myös evankelis-luterilaisen kirkon kohdalla myönteinen suhtautuminen on laskenut, vaikka enemmistö suhtautuukin siihen edelleen myönteisesti. Ratkaisevaa on kuitenkin se, mikä on kasvanut: neutraalius.
Myönteisyyden tilalle ei ole tullut vastustusta, vaan välinpitämättömyys. Siisti, hajuton ja poliittisesti vaaraton asenne. Kirkko naapurissa ei herätä tunteita – ei puolesta eikä vastaan. Se on siellä, koska on aina ollut. Tai koska joku muu on asiasta aikanaan päättänyt.
Moskeija rikkoo selkeimmin tämän kaavan. Se herättää yhä eniten kielteisiä reaktioita, erityisesti keski-ikäisten ja vanhempien miesten keskuudessa. Silti paljastavinta ei ole vastustus, vaan jälleen neutraalius: lähes puolet suomalaisista ei sano kyllä, muttei myöskään ei.
Kun kukaan ei koe asiaa omakseen, keskustelu jää niille, joita asia ärsyttää eniten.
Neutraali enemmistö ei kuitenkaan vaimenna vastustavia ääniä – päinvastoin. Kun kukaan ei koe asiaa omakseen, keskustelu jää niille, joita asia ärsyttää eniten. Välinpitämättömyys ei ole pehmeä arvo, vaan passiivinen valinta, joka usein kallistuu vahvimman mielipiteen suuntaan. Tutkimusten mukaan kielteistä suhtautumista ei-kristillisten vähemmistöuskontojen rakennuksiin selittävät ennen kaikkea kansallisen kulttuurin suojeluun liittyvät näkemykset, voimakas kansallistunne ja arvokonservatiivisuus, ei niinkään oma uskonnollisuus tai uskonnottomuus.
Samaan aikaan sukupolvien välinen kuilu on ilmeinen. Alle 30-vuotiaat suhtautuvat kaikkein myönteisimmin moskeijan sijaintiin omalla asuinalueellaan. Heille moskeija, temppeli tai synagoga on osa kaupunkia, ei uhka identiteetille. Uskontojen ja katsomusten näkyvyys on heille arkipäivää, ei poikkeus, jota täytyy erikseen sietää.
Todellinen kysymys ei siis ole, kestääkö Suomi erilaisia uskontoja naapurissaan. Todellinen kysymys on, kuka jaksaa puolustaa uskonnonvapautta silloin, kun enemmistö vain kohauttaa olkiaan.
Kirjoittaja on uskonnontutkija, joka tutkailee uskonto- ja katsomuskenttää kansankirkoista esoteriaan, uushenkisyyteen ja kaikkea siltä väliltä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Arkkipiispa Tapio Luoma avasi kirkolliskokouksen: ”Mitään uskontoa ei pidä lähtökohtaisesti pelätä”
AjankohtaistaArkkipiispa Tapio Luoma varoitti kirkolliskokouksen avajaispuheessa pelkojen ja uhkakuvien lietsovan vastakkainasettelua sekä politiikassa että uskontojen välillä.
