Kolumni: Teinillä ei ole tylsää
Omasta rippikoulustani on yli 30 vuotta, mutta aika ei ole haalistanut muistoja. Vietin elämäni tylsimmät kaksi viikkoa päivärippikoulussa. Paikka oli lähikoulu ja ryhmässä ekaluokalta asti tuttuja naamoja. Se niistä avarista näköaloista ja uusista ihmisistä. Opetusmenetelmä oli selkeä: pappi puhui luokan edessä.
Sittemmin olen kurkistanut riparimaailmaan lasteni ja työni myötä. On höpöhöpöpuhetta, ettei kirkossa mikään ikinä muutu. Kyllä on muuttunut – ja paremmaksi. Nykyrippikoulu on ammattitaitoisesti ja innostuneesti toteutettu, pedagogisesti punnittu ja nuoret ja heidän elämänkysymyksensä vakavasti ottava. Kuunteleminen ja oppiminen näyttää olevan molemminpuolista.
Kirkossa on viime vuosina saatu nähdä, kuinka helposti ihmiset äänestävät jaloillaan ja nettilomakkeella, jos toiminta ei kiinnosta tai näkemykset eivät miellytä. Rippikoulun suosio ei ole juuri hiipunut. Vantaalla rippikoulun käyneiden osuus ikäluokasta on muutaman viime vuoden aikana jopa kasvanut. Joillekin nuorille rippikoulu on reitti kirkon jäsenyyteen. Lähes jokaisella riparilla rippipappi on myös jonkun kastepappi.
Riparilla vieraillessani olen huomannut senkin, että Jumalasta on mahdollista puhua ilman juhlavaa nuottia ja pontevaa julistusta – niin kuin vaikka yhteisestä ystävästä tai pohdintoihin kutsuvasta arvoituksesta. Muuten en ole sellaiseen kirkossa kovin usein törmännyt.
Ehkä rippikoulussa toimivaksi todettua kannattaisi tarjota aikuisillekin. Pussihyppelyn ja muut skabat tosin saattaisin jättää väliin.
Kirjoittaja on Vantaan Laurin toimittaja.
Jaa tämä artikkeli: