Kolumni: Toteutumaton toive lapsesta tuntuu kipuna käsivarsissa
Äitienpäivän aattona vietetään Lapsettomien lauantaita. Juuri saamisen ja synnyttämisen hurmosjuhlana kipu koskettaa pahimmin, kirjoittaa Hilkka Olkinuora.
Vajaa viikko äitienpäivään. Mistä voi käydä kähveltämässä valkovuokkoja? Miten järkätään lasten sunnuntaitreenit? Kenelle saadaan tänä vuonna myydyksi mummun lounastuttaminen? ”Keksikää lapset itse se lahja, se on teidän äiti eikä minun.” Tehdään äidille edes yksi sopuisa ja suloinen päivä vuodessa!
Äidit kaivavat puolestaan rutiinit esiin. Kaivautuvat peiton alla teeskennellen nukkuvaa, kun keittiössä rämisee. Ovat riemastuvinaan taas yhdestä äklöstä ”äidille sopivasta” romaanista. Raivaavat tilan taas yhdelle kortille jääkaapin oveen. Ovat pätevinä äiteinä, parempina kuin omansa.
Ja sitten olemme me, jotka viemme niitä lapsilta saamiamme ruusuja sen menetetyn lapsen haudalle. Tai he, kokonaan lapsettomat, jotka lähtevät kiivaalle lenkille, jotta hiki peittää kyyneleet tai rasitus raivon.
Äitienpäivä voi olla vuoden vaikein päivä sille, jolla ei ole elävää, näkyvää, kosketeltavaa lasta.
Lapsettomaksi voi tulla tai jäädä niin monella tavalla.
Kaikki nuo lapset, joita ei ole. Toivotut, mutta menetetyt. Tahdotut, silti tulemattomat. Tahtomatta saamatta jääneet. Toiveena ikuisesti mielessä elävät. Vieraannutetut ja hylänneet. Lapsettomaksi voi tulla tai jäädä niin monella tavalla.
Äitienpäivän aatto on jo yli neljännesvuosisadan ajan omistettu lapsettomille. Niille, jotka eivät ole lasta saaneet. Niille, jotka ovat lapsensa menettäneet.
Päivän ajankohta on tarkoituksellisen rohkea valinta. Juuri saamisen ja synnyttämisen hurmosjuhlana kipu koskettaa pahimmin. Syli on niin tyhjä, että käsivarsiin sattuu.
Lapseton kohdataan usein julmasti. Appivanhemmat eivät malta olla kyselemättä jälkikasvusta. Some syyllistää itsekkyydestä. Ystäväpiiri sulkeutuu omiin vauvakeskeisiin puuhiinsa ja puheisiinsa. Jotkut kadehtivat avoimesti lapsettoman, ikisinkun tai parillisen, muka villiä vapautta.
Valtio patistaa kansalaisia lisääntymistalkoisiin ja keksii kummallisia korjaussarjoja väestöpyramidin kohentamiseksi, mutta vauvojen osakesäästötileillä ei kansa kasva. Tulevaisuus syntyy toivosta, lapsi kerrallaan. Suomalaisilla on nykyisin harvemmin aikaa lapsentekoon kuin he haluaisivat, ja he joko uskaltavat hankkia tai onnistuvat saamaan vähemmän lapsia kuin oikeasti tahtoisivat. Jokainen syntymättä jäänyt lapsi on nimenomaan henkilökohtainen murhe.
Siksipä tänäkin lauantaina sadat lasta vailla olevat kokoontuvat yhteen. Seurakuntien Tyhjän sylin messuissa on tarjolla tilaa, teetä, tukea ja turvaa. Saa kaivata sitä, joka oli, ja sitä, joka on, mutta jota ei koskaan tullut.
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Oman lapsen kuolema on kohtaloista julmin
PuheenvuorotPäivääkäänkö en vaihtaisi pois? Kyllä! Sen, jolloin lapsemme kuoli. Mutta juuri siksi en vaihtaisi pois tätä päivää, kuolleiden lasten muistopäivää, Hilkka Olkinuora kirjoittaa.
