Kolumni: Oman lapsen kuolema on kohtaloista julmin
Päivääkäänkö en vaihtaisi pois? Kyllä! Sen, jolloin lapsemme kuoli. Mutta juuri siksi en vaihtaisi pois tätä päivää, kuolleiden lasten muistopäivää, Hilkka Olkinuora kirjoittaa.
Riitainen ja onneton ihmiskunta vaikuttaa olevan sentään yhdestä asiasta yhtä mieltä: Pahin kohtalo on menettää lapsensa. Minkä ikäisenä vain. Mistä syystä hyvänsä. Milloin tahansa.
Meidän Ville olisi nyt 37 vuotta. Muistan yhä sekunnilleen, miten löysin hänet vauvansängystään kuolleena, jo vähän kankeana ja tummuneena. Muistan kuoleman tuoksun, heittäytymiseni huutaen perheen eteen lattialle, isonveljen urheat elvytysyritykset. Sittemmin syyllisyyden, syiden etsimisen, vihlovan surun.
Ville eli 63 päivää. Meille ja ystäville hän elää yhä. Hän on isoveli sisaruksille, jotka eivät koskaan ole nähneet häntä. Hän oli vaikuttamassa siihen, että me muutamat lapsen kuoleman kolhimat kahvittelimme kolme vuotta hänen kuolemansa jälkeen meidän pihalla ja päädyimme perustamaan yhdistyksen. Mutta mikä nimeksi? Eihän ihmisiä voi lähestyä kauhusana ”kuolema” edellä?
On luonnollista koettaa etsiä näin suurelle vääryydelle syytä.
Juuri silloin kopsahti käpy kahvikuppiin, ja Kätkytkuolemaperheiden yhdistys oli syntynyt. Sittemmin se on auttanut surun ja hoidon ammattilaisten avulla niin vertaistuellaan kuin vaikuttamistyöllään satoja lapsensa eri-ikäisinä ja eri tavoin menettäneitä perheitä.
Ehkä suurin muutostyö on silti tehty siinä, että ”kuolema” ei enää ole kalmanhajuinen tabu. Siitä ja surusta puhutaan, ne kohdataan, niitä tutkitaan. Ymmärrämme, että aina kun puhumme elämästä, puhumme myös kuolemasta.
Silti sureva ihminen jää vieläkin liian usein yksin, ja lapsen menettänyt perhe monin verroin. Lapsen kuolema järkyttää itse kunkin perusturvallisuutta. On luonnon järjestyksen vastaista isän tai äidin haudata lapsi. On julmaa sisarusten menettää toisensa. On lohdutonta hyvästellä ei vain se, mikä on ollut, vaan myös se tulevaisuus, jonka piti tulla. On ylivoimaista nähdä omien lastensa surevan omaansa. On vaikeaa löytää sanoja osanotolle kohtaloon, jota ei voi edes kuvitella.
On luonnollista koettaa etsiä näin suurelle vääryydelle syytä. Jumalaa ravistellaan kuin Jeesus ristillä: ”Miksi minut hylkäsit?” Toisaalta nimenomaan kristityillä on edelleen julmimmat selitykset: ”Mitä syntiä te olette tehneet?” ”Vauvalla on paras olla Jeesuksen sylissä” ”Iloitkaamme! Mitä nuorempana hän kuolee, sitä suuremmilta synneiltä hän välttyy.”
Me vanhemmat ajattelemme toisin: Siihen on tyytyminen, että lopullisia vastauksia elämän vääryyksiin emme tässä elämässä saa. Mutta sen tiedämme, että elämää ei mitata sen pituudella, vaan sen syvyydellä. Tätä miettimään kutsumme teidät kaikki tänään, me, joille vuoden jokainen päivä on kuolleen lapsen muistopäivä.
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Kuolema ei enää pelota minua”, sanoo lapsen menettämisen kahdesti kokenut Heidi Kjelin
Hyvä elämä AjankohtaistaKaksi lasta menettänyt Heidi Kjelin ammentaa voimaa luonnosta, vertaistuesta ja kirjoittamisesta.
Kolumni: Sallikaa lasten tulla hyvin haudatuiksi
Puheenvuorot
