Kolumni: Uskonnot ovat joukkoneuroosi
Kun meitä ahdistaa, aivomme haluavat, että teemme jotain. Kun ihminen ei tiedä mitä tehdä, jumalanpalveluksessa tehdään edes jotain, kirjoittaa Tuomas Enbuske.
Voin kertoa sen tässä meidän kesken, mutta älkää kertoko eteenpäin. Olen käynyt vieraissa. Lienee harvinaista kokea huonoa omaatuntoa kirkossa käymisestä, mutta näin minulle on käynyt. Kesästä saakka olen käynyt useammin ortodoksisessa jumalanpalveluksessa kuin luterilaisessa. Aluksi menin tutustumaan sinne kuin johonkin museoon, mutta jäin koukkuun.
Sunnuntaiaamu meni taas Uspenskin katedraalissa. Ehtoollista en saa ottaa, mutta vigiliassa vastaanotin pyhitetyllä öljyllä otsaani ristin. Samaan olen törmännyt vain kerran luterilaisella puolella, Helsingin Vanhassakirkossa vuosi sitten. Ja kyllä me kaikki tiedämme, että ortodoksien menot ovat mystisemmät ja kauniimmat. Olen alkanut rakastaa ikoneita, kultakupoleita ja sitä laadukkaan wunderbaumin tuoksua. Jos lopetan, pelkään joutuvani suitsukevieroitukseen.
No, miksi en vain nosta kytkintä siitä isommasta kansankirkosta ja vaihda joukkuetta?
Koska olen luterilainen. Olen niin luterilainen kuin ihminen voi olla. Jo ateistiaikanani esittelin itseni protestanttisena ateistina. Olen kaikkea sitä, mitä humoristisesti listataan suomalaisten huonoimmiksi puoliksi. Ja olen sitä ylpeästi.
Rakastan Tapiolan ja Järvenpään kirkon kaltaisia betonibrutalistisia bunkkereita ja hiljaa puhuvia, vaivautuneita, kenkiä tuijottelevia pappeja.
Evankelis-luterilaisen kirkon arvot koskien heikkojen auttamista, naispappeutta tai vähemmistöjä ovat tärkeitä. Myös se, ettei kirkko hiero viestiään naamaan, vaan on sen suhteen enemmän... suomalainen. Rakastan Tapiolan ja Järvenpään kirkon kaltaisia betonibrutalistisia bunkkereita ja hiljaa puhuvia, vaivautuneita, kenkiä tuijottelevia pappeja. Niin tuijottelen itsekin. Tykkään jopa Kari Kanalasta, vaikka se olikin siinä deittiohjelmassa. Lisäksi rakastan perisyntiä, josta ortodoksit puhuvat aivan liian vähän. Se on uskoni keskeisimpiä asioita. Eikä se ole ahdistava, vaan vapauttava.
Ja minusta protestanttinen usko on luonut maailman parhaat yhteiskunnat. Niissä on vahvat instituutiot, toimiva markkinatalous ja systeemit, joissa pidetään toisista huolta. Sosiaalidemokratia on kristinuskon lahko. Totta kai protestanttisuus on minusta parasta - jos ei olisi, ottaisin jonkin toisen uskon. Uskonnot ovat ideoiden maailmaa ja liikkuvat vapaasti ilmassa, ja sieltä voi jokainen poimia, minkä uskonnon haluaa.
Ongelma on, että kaipaisin kirkolta lisää neurooseja. Yksi neurotieteiden mielenkiintoisista löydöksistä on niin sanottu tekemisen harha. Kun meitä ahdistaa tai emme tiedä mitä tehdä, aivomme haluavat silti, että teemme jotain.
Uskonnot ovat joukkoneuroosi. Kun ihminen ei tiedä mitä tehdä, jumalanpalveluksessa tehdään edes jotain. Ortodoksinen kirkko komeine toimituksineen vastaa neuroosien tarpeeseeni, luterilainen arvojen tarpeisiini. Neuroosit ovat täysin väheksytty asia. Ne kannattaa vain suunnata järkevään paikkaan. Kiitos Taivaan isä neurooseistani, ne ovat auttaneet usein tilanteissa, joissa ei ole ollut muuta vastausta.
Siunausta.
Kirjoittaja on toimittaja, podcastaaja ja isä.
tuomas.enbuske@gmail.com
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: On lapsellista pilkata, että poliittinen vastustaja on pullamössö vegenössö
PuheenvuorotKansanedustaja Teemu Keskisarja on sairastunut ilmiöön, josta Yhdysvalloissa käytetään nimeä ”audience capture”, Tuomas Enbuske kirjoittaa.
