Puheenvuorot

Kolumni: Pinnallinen tiedeusko tekee meistä idiootteja ihmeiden suhteen

”Uskovaiset haukkuvat usein ateisteja tiedeuskovaisiksi. Itse pelaan molemmissa joukkueissa: olen tiedeuskovainen ja kristitty”, kirjoittaa Tuomas Enbuske.

06.06.2024 14:00
Tuomas Enbuske

Tämä on aivan friikkiä, kuunnelkaa! On mies, ja sillä on pikkuriikkinen siemen, jota ei näe silmällä. Mies istuttaa siemenen naiseen. Sitten alkavat ihmeet!

Naisen kroppa alkaa ikään kuin neuloa (kyllä!) jotain. Tästä ei synny kaulaliinaa, vaan jotain, mitä älykkäinkään tekoäly tai kehittyneinkään japanilainen tehdas ei osaa valmistaa.

Kenen tahansa – ihan tavallisen – naisen sisällä valmistuu jotain monimutkaisempaa kuin ihminen on missään naisen masun ulkopuolella keksinyt. Monitasoinen, älykäs kone, joka uskoo Jumalaan, ja joka on kehittänyt tieteet ja taiteen.

Nämä naisen kehon virkkaamat ihmekoneet pystyvät todella lukemaan toistensa ajatuksia.

Ei tekoäly osaa rakastaa. Eikä tekoäly tule koskaan tekemään oikeaa taidetta. Taide syntyy yhdistelmästä, jossa on paljon kauneutta ja hieman rumuutta, eli ihmisen tekemä virhe. Tekoäly tulee tekemään virheen liian hyvin.

1800-luvun huuhaa-ukkelit Sigmund Freud sekä sveitsiläinen reformoidun pastorin poika C. G. Jung uskoivat molemmat telepatiaan. Tämä hihityttää modernia tiedeihmistä. Mutta moderni tiedeihminen on väärässä. Tämä on friikkiä: telepatia on totta!

Nämä naisen kehon virkkaamat ihmekoneet pystyvät todella lukemaan toistensa ajatuksia. Kun tulemme samaan tilaan, aivomme alkavat laskukoneiksi, ne laskevat toisen kehonkielestä, kasvojen mikroilmeistä, puheista ja kaikesta, onko tämä ihminen uhka. Aivomme luovat muutamassa sekunnissa riskiarvion.

Tiede tuntee tämän laskukoneemme nimellä peilisolut. Ne ovat neuroneita, jotka lukevat vastapuolen ajatuksia tauotta. Ja todella onnistuvat siinä.

Olin lounaalla ateistiystäväni kanssa. Filosofi Daniel Dennett oli juuri menehtynyt huhtikuussa. Puhuin hänen nerokkaista analyyseistään uskonnon syntymekanismeista. Dennett oli ateisti, jonka kirjat ovat vaikuttaneet uskonnolliseen ajatteluuni paljon. Siis myönteisesti.

”No mutta miten voit uskoa Jumalaan, jos kerran olet innoissasi siitä, kuinka uskonto on syntynyt evoluutiossa”, kysyi ystäväni. ”Miten itse voit rakastaa lastasi, vaikka tiedät evoluutiobiologiset syyt, mistä rakkaus syntyy?”, kysyin vastakysymyksenä.

Rakkaus on kuin Jumala. Sitä ei voi koskea, sitä ei voi millään päähän asennetuilla mittareilla mitata. Rakkauskokemuksia toki voidaan mitata, mutta niin voidaan uskonnollisiakin. Mutta rakkaus on totta.

Nyrpeät esseistit toistavat koko ajan logiikkavirhettä, että rakkaus olisi syntynyt 1800-luvun romantiikan aikana. Ei syntynyt. Se syntyi silloin eliitin kirjoittamiin kirjoihin. Rakkaus on ihme!

Uskovaiset haukkuvat usein ateisteja tiedeuskovaisiksi. Itse pelaan molemmissa joukkueissa: olen tiedeuskovainen ja kristitty. Tieteen paljastama maailma on niin upea, että se saa minut uskomaan enemmän. Kaunokirjallisuus, runous, symbolien maailma ja uskonto opettavat, miten ajatella ja tiedekirjat taas opettavat mitä ajatella.

Tieteestä kiinnostuneet maallikot joutuvat tutkitusti usein ns. Dunning–Kruger-harhan valtaan. Jos lukee tiedelehdestä hienoja kvanttifysiikan termejä, termit saavat lukijan uskomaan, että hän on itsekin melkein kvanttifyysikko. Ja tämä pinnallinen usko tieteeseen saa meidät sokeiksi sille, että aivan meidän vieressämme tapahtuu ihmeitä.

Siunausta.

Kirjoittaja on toimittaja, podcastaaja ja isä.

tuomas.enbuske@gmail.com