Perinteet, mysteeri ja rikkaat jumalanpalvelukset vetävät ortodoksiseen kirkkoon
Ortodoksiseen kirkkoon liittyneet entiset luterilaiset arvostavat myös monia tapoja tuoda usko arkeen, kertoo tutkija Helena Kupari.
Tulin kotiin. Löysin hengellisen kotini. Näin kuvaa moni ortodoksiseen kirkkoon liittynyt tietään kirkon jäseneksi. Uskontotieteilijä Helena Kupari ei halua vähätellä kenenkään kokemusta, mutta tutkijana hän on kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka yleisesti tätä vertauskuvaa juuri ortodoksien piirissä käytetään. Jokin siinä ehkä kuvaa kirkkoon liittymisen prosessia – ja toisaalta sitä, kuinka käänteentekevä kokemus monelle on ensimmäinen vierailu ortodoksisessa jumalanpalveluksessa.
Kupari on haastatellut ortodoksiseen kirkkoon liittyneitä kulttuurialan ihmisiä vielä keskeneräistä tutkimustaan varten. Moni heistä puhuu juuri jumalanpalveluselämän merkityksestä. Koska Suomi on niin luterilainen maa kuin on, moni ortodoksiseen kirkkoon liittynyt on entinen luterilainen. Heille ortodoksinen jumalanpalvelus näyttäytyy lähestulkoon luterilaisen vastakohtana.
Esimerkiksi näin: Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa painottuu rukouksellisuus. Se on puhetta Jumalalle siinä missä luterilaisen jumalanpalveluksen koetaan olevan saarnaa ja selittämistä ihmisten kesken. Ortodoksiset palvelukset ovat runsaita ja aistillisia, luterilaiset taas pelkistettyjä. Niissä lähinnä istutaan ja kuunnellaan. Ortodoksisen kirkon jumalanpalveluksia ei muutella tämän tästä – toisin kuin luterilaisessa kirkossa, jossa uudistetaan milloin virsikirjaa, milloin jumalanpalveluskaavaa.
– Uskonnollisuus voi muuttua elämäntilanteen mukaan, ja itse kukin on oma auktoriteettinsa siinä, mikä hänelle toimii, ennustaa uskontotieteilijä Helena Kupari.
– Ortodoksisuuden koettiin myös tarjoavan enemmän välineitä arkeen: on ikonit, paastoamisen käytännöt, rukousharjoitteet, suhde pyhiin ihmisiin. Luterilaisuudessa uskonnon harjoittamisen muotojen etsiminen on ihmisen oman aktiivisuuden ja viitseliäisyyden varassa, Kupari sanoo.
– Moni korosti ortodoksista ihmiskäsitystä, jonka lähtökohtana on, että kaikki ovat Jumalan kuvia ja meitä kutsutaan kasvamaan lähemmäs Jumalan kaltaisuutta ja tekemään yhteistyötä Jumalan kanssa. Tällainen näkemys antaa välineitä kehittyä, oppia uutta ja liikkua jotakin kohti. On mahdollista pyrkiä parempaan. Toisaalta kirkko on myös ymmärtäväinen sen suhteen, että kaikki mokaavat.
Myös mysteeriä korostettiin. Kuparin mukaan silloin hyväksytään, että ihminen ei voi tietää eikä ymmärtää kaikkea ja siksi asioista on mahdollista ajatella monella tavalla. Monille esimerkiksi oli tärkeää se, että kirkko ei heilu maailman tuulissa eikä muuta opetustaan, mutta he eivät kuitenkaan ajatelleet, että heidän omien arvojensa täytyisi täysin vastata kirkon arvoja.
Evakkojen jälkeläiset palaavat ortodokseiksi
Ortodoksisen kirkon löytäneet kulttuurialan julkkikset ovat viime vuosina saaneet paljon palstatilaa, mikä saattaa antaa yksipuolisen kuvan ortodoksiseen kirkkoon liittyvistä. Suuri osa liittyjistä kun on joko niitä, joilla on ortodoksista sukutaustaa, tai entisistä neuvostotasavalloista tulleita maahanmuuttajia. He eivät siis ole uuden kodin löytäjiä vaan pikemminkin kotiin palaajia.
– Sotien jälkeen monet ortodoksievakot liittyivät luterilaiseen kirkkoon. He ajattelivat, että se helpottaisi elämää ja sopeutumista uudelle paikkakunnalle. Ortodokseihin suhtauduttiin joskus ennakkoluuloisesti ja ortodoksisuus yhdistettiin venäläisyyteen ja viholliseen. Siksi sitä hävettiin. Valtaosa evakoista myös avioitui luterilaisten kanssa ja lapset kastettiin luterilaisiksi, Helena Kupari kertoo.
Instituutioihin kuulumisen merkitys vähenee. Jos uskoa ei koeta henkilökohtaisesti tärkeäksi, kirkosta on helppo erota.
Kun sotien jälkeinen kriisi 1960-luvulla alkoi helpottaa, ortodoksisen kirkon arvostus alkoi kasvaa. Osa luterilaiseen kirkkoon liittyneistä palasi takaisin. 1970–80-lukujen taitteessa ortodoksiseen kirkkoon liittyvien määrä nousi suuremmaksi kuin siitä eroavien, ja tilanne säilyi samanlaisena 2010-luvulle asti. Viimeisen kahden vuoden ajan ortodoksisesta kirkosta eroavien määrä on ollut liittyvien määrää suurempi.
– Eroamisen syyt ovat samoja kuin luterilaisesta kirkosta lähtevillä. Ei ortodoksinen kirkkokaan ole immuuni yleiselle uskonnolliselle kehitykselle. Instituutioihin kuulumisen merkitys vähenee. Jos uskoa ei koeta henkilökohtaisesti tärkeäksi, kirkosta on helppo erota. Nyky-yhteiskunnassa painotetaan sitä, että ihmisillä on oikeus tehdä valintoja, ja pidetään tärkeänäkin sitä, että ihminen itse miettii asiat läpi eikä vain tavan tai suvun perinteen vuoksi pysyttele jonkin yhteisön jäsenenä, Kupari kertoo.
Hänen mukaansa kirkkoon liittyvä tai siitä eroava on tyytymätön tai pettynyt senhetkiseen tilanteeseen. Moni on ollut sitä jo pidemmän aikaa.
– Moni haastattelemistani ortodoksiseen kirkkoon liittyneistä kuvasi etääntyneensä luterilaisesta kirkosta. Joillakuilla jokin tapahtuma tai muutos elämäntilanteessa toi ratkaisun ajankohtaiseksi. He kokivat, että senhetkinen yhteisö ei tukenut heitä tai vastannut heidän tarpeisiinsa, että jotakin puuttui.
– Kirkkoon liittyvällä taas on oltava aikaa ja tilaa tutustua ja opetella. Hän pohtii isoja kysymyksiä: Pystynkö sitoutumaan tähän? Mikä ylipäätään on minulle elämässä tärkeää? Auttaako tämä? Saanko vastauksia? Onko minun hyvä olla täällä? Moni miettii myös, miten muut asiaan suhtautuvat ja miten liittyminen vaikuttaa lähipiiriin.
Samanlaisia pohdintoja käy läpi ihminen, joka harkitsee palaamista luterilaiseen kirkkoon.
– Hänen elämässään jokin on ehkä muuttunut niin, että uskonnolliset kysymykset ovat tulleet ajankohtaisiksi. Kristillinen identiteetti voi vahvistua iän myötä, kun omat juuret ja johonkin kuuluminen tulevat tärkeämmiksi. Kun asioiden tärkeysjärjestys muuttuu, kirkkokin voi näyttäytyä eri valossa kuin aikaisemmin. Ihminen voi pitää joitakin asioita kirkossa niin tärkeinä, että pystyy elämään niidenkin seikkojen kanssa, joista on eri mieltä. Tai sitten hänelle voi käydä niin, että hän muuttaa vaikka toiselle paikkakunnalle ja saa kontaktin erilaiseen luterilaisuuteen kuin aiemmin.
Jäseniksi jäävät ovat aiempaa sitoutuneempia
Vuonna 2000 noin 85 prosenttia suomalaisista kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Viime vuoden lopussa luterilaisen kirkon jäseniä oli enää noin 69 prosenttia väestöstä. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvien osuus on 1980-luvulta asti pysynyt hieman yli yhdessä prosentissa. Luterilainen kirkko on toiseen kansankirkkoomme verrattuna jättiläinen. Sitä kuvaa hyvin se, että pelkästään viime vuonna luterilaisesta kirkosta erosi melkein yhtä paljon ihmisiä kuin ortodoksisessa kirkossa on jäseniä. Vain pieni osa luterilaisesta kirkosta eronneista liittyy ortodoksiseen tai mihinkään muuhunkaan kirkkoon.
Helena Kupari ennustaa, että koska kirkkoon kuulumiseen ei enää liity sosiaalista painetta vaan kyse on omasta valinnasta, kirkkojen jäsenmäärät jatkavat pienenemistään. Toisaalta ne, jotka jäävät tai liittyvät jäseniksi, ovat aiempaa sitoutuneempia.
Helena Kupari arvioi kirkkojen vahvuudeksi sen, että ne tarjoavat vakiintuneet puitteet elämän siirtymille ja käännekohdille.
Perinteiset kirkot eivät ole ainoa vaihtoehto uskontoa tai henkisyyttä kaipaaville. Kirkon tutkimuskeskuksen ylläpitämässä Uskonnot Suomessa -tietokannassa on yli tuhat itsenäistä uskonnollista tai uskonnollistaustaista yhteisöä.
– Uskonnollinen monimuotoisuus ja joustavuus ovat edelleen kasvussa, eivätkä tarjolla olevat vaihtoehdot varmasti vähene. Näyttää siltä, että entistä enemmän uskonnollisuus voi muuttua elämäntilanteen mukaan, ja itse kukin on oma auktoriteettinsa siinä, mikä hänelle toimii. Kirkkojen täytyy jollakin tavalla joko sopeutua siihen tai päättää, missä määrin ne sallivat jäsenilleen luovuutta ja erilaisia ratkaisuja. Mutta onhan luterilainen kirkko tänä päivänä tosi salliva, Kupari sanoo.
Kirkkojen vahvuus voisi Kuparin mukaan olla se, että niillä on tarjottavana perinteitä, jatkuvuutta ja vakiintuneet puitteet elämän siirtymille ja käännekohdille.
– Tulevaisuuden entistä globaalimmassa maailmassa myös kiinnostus omiin juuriin ja halu kiinnittyä johonkin voivat tulla ihan uudella tavalla ajankohtaisiksi. Emmekä me edelleenkään ole ratkaisseet elämän ja ihmisen isoja kysymyksiä, joihin kirkoilla on tarjolla omat vastauksensa.
Epäilijästä tuli tutkija
Helena Kupari itse pohti näitä kysymyksiä paljon lukioikäisenä ja nuorena aikuisena. Samaan aikaan hän epäili kaikkia tarjolla olevia vastauksia.
– Tuntui siltä, että oli vaikea sitoutua mihinkään. Tämä kertoo jotakin nykytilanteesta: kun rinnakkaisia vaihtoehtoja on paljon, minkään yhteisön on vaikea uskottavasti esittää, että juuri sillä on ne lopulliset vastaukset. Silloin ratkaisu tehdään sillä perusteella, mikä tuntuu itselle toimivalta.
Kuparille se toimivin vaihtoehto ei ollut mikään uskonnollinen yhteisö. Sen sijaan uskontotieteen opinnot tuntuivat hyvältä ratkaisulta.
– Olen aina ollut analyyttinen ja tiedeorientoitunut. Sen sijaan, että minun täytyisi tehdä jokin henkilökohtainen valinta, voin uskontotieteilijänä perehtyä siihen, miten eri aikoina ja eri uskonnoissa näihin kysymyksiin on yritetty vastata. Sille tielle olen toistaiseksi jäänyt. Se on riittänyt minulle, sillä en ole uskonnollinen tai henkinen ihminen enkä myöskään kutsuisi itseäni hengelliseksi etsijäksi, Kupari sanoo.
– Olen 42-vuotias, enkä ole vielä kokenut elämässäni mitään suuria mullistuksia tai menetyksiä. Joskus mietin, riittääkö tarkkailijan rooli minulle loppuun asti vai tuleeko jossain vaiheessa tilanne, jossa kaipaisin oikeita vastauksiakin. Pidän sen mahdollisuuden avoinna.
Kun Kupari tutkijana on kuunnellut ihmisten kertomuksia heidän hengellisistä poluistaan, hän on välillä pohtinut, puuttuuko hänen elämästään jotakin. Ja tullut siihen tulokseen, että ehkä ei.
– Ei minulle esimerkiksi kokemus pyhästä ole millään tavalla vieras. Luontokokemukset ovat minulle sellaisia. Siinä mielessä olen tyypillinen suomalainen.
Viime vuonna evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului noin 3,8 miljoonaa suomalaista. Kirkosta erosi noin 56 000 ihmistä ja siihen liittyi noin 16 000.
Ortodoksisessa kirkossa oli viime vuonna noin 59 000 jäsentä. Ortodoksisesta kirkosta erosi noin 1 000 ihmistä ja siihen liittyi noin 800.
Uskontokuntiin kuulumattomia oli Suomessa vuonna 2019 noin 1,58 miljoonaa. Helluntaiseurakuntiin kuuluu noin 45 000 suomalaista. Muslimeita arvioidaan olevan noin 40 000.
Lue ortodoksiseen kirkkoon liittyneen ja luterilaiseksi palanneen Saila Keskiahon essee hiertymisestä kahden kirkon välillä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kirkon kampanjat kertovat enemmän kirkosta kuin uskosta ja korostavat kirkon roolia yhteiskunnassa, sanoo tutkija Laura Kokkonen
AjankohtaistaTutkijan mukaan kampanjat on selvästi suunnattu kirkkoon kuuluville ja niillä rakennetaan enemmän kirkkosuhdetta kuin Jumala-suhdetta.
.jpg)
