Kolumni: Vanhusten huono hoito on rikos ihmisyyttä vastaan
Jos yhden satunnaisen ihmisen kokemukset vanhusten hoidosta ovat näin karmeat, millainen mahtaa olla koko todellisuus? kysyy Hilkka Olkinuora.
Nostan varoen äidin posken keittolautaselta. Hoitajat huikkaavat keittiöstä: ”Omaisille ei sitten kuulu kahvi.” Rullaan äidin huoneeseensa. Naapurista kuuluu eläimellinen möly. Kävi ilmi, että ensi yönä se kuuluu äidin huoneesta. Karjuvat vanhukset kuskataan vuoron perään huoneesta toiseen, niin riesa jakaantuu tasa-arvoisesti.
Yhtenä päivänä äiti löytyykin osaston perältä, kuulemma saattohoitohuoneesta. Kun sekin sänky tarvitaan, hän kokee ihmeparannuksen: ylihuomenna edessä on siirto toiseen yksikköön monihuoneeseen.
Suhteilla löytyy yksityinen, kallis ja kiva hoitopaikka, tosin väärä. Äiti on ainoa kuuleva ja muistava asukki. Ymmärtäväiset hoitajat sanovatkin: ”Tietysti suututtaa, kun pitää huutaa samat asiat moneen kertaan.” Mutta saamme kahvit kyläillessämme, päivittäin.
Kunnes kaupunki kilpailuttaa. Uusi firma halpuutti palkkaamalla opiskelijoita. Äiti muuttaa vanhan firman toiseen yksikköön. Kohta sielläkin viedään jäähtynyt ruoka edestä: ”Jaha, ei tänään kelvannut”. Lusikka oli jäänyt antamatta. Käytävällä vastaan tulee tuttuja jotka nyhtävät ahdistuneina hygieniahaalareitaan.
Vanhukset on päästetty ulos paleltumaan, jätetty kotiin virumaan, löydetty muumioina.
Ystäväni ahdistui herätessään öisin sänkynsä vieressä uhkaavasti seisovaan kanssa-asukkiin. Siellä, kuten äidilläkin, pulma ratkaistiin lukitsemalla huoneiden ovet. Valittajat ja vaeltajat tyrmättin aloilleen lääkkeillä. Oli turha kysyä, eikö lukko ole paloturvaton, tai eikö ”kemialliselle pakkopaidalle” todella ole vaihtoehtoa.
Kauan sitten kiskoin kokonaista limaista harmaata jauhemaksapihviä irti tukehtumaisillaan olevan mummoni hampaattomasta suusta, kun paikalle töpsähti hoitaja ja kuulin ensi kertaa sen ”Jaa, ei tänään kelvannut.” Ajattelin, että ei tämä näin voi jatkua. Mutta päinvastoin. Sittemmin olen kuullut siitä satoja versioita: ”Ei teillä vielä voi olla kipuja.” ”Tehkää vaan sinne vaippaan.” ”Pahinta tässä työssä ovat kyllä omaiset.”
Uutiset senkuin muuttuvat hirveämmiksi. Vanhukset ovat kuristuneet hengiltä, tulleet rääkätyiksi, kun murtumia ei ole huomattu, löydetty lattialta selittämättömin mustelmin, päästetty ulos paleltumaan, jätetty kotiin virumaan, löydetty muumioina. On pakko lopettaa. Itkettää.
Kiitämme toki yksittäisiä hoitajia jotka ”kyllä tekevät parhaansa”. Mutta ei se riitä. Ruohonjuuritason todellisin ammattieettinen ongelma on näet jo kauan ollut: ”Emme saa hoitaa niin hyvin kuin osaisimme ja tahtoisimme.”
Katse kääntyy siis päättäjiin. Niihin, jotka haukkuvat meidät tavikset, jotka säästämisellämme olemme saaneet kansantalouden henkitoreisiin. Ja itse säästävät vanhukset hengiltä. Te ette enää kelpaa.
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Älä häpeä avun pyytämistä, koska sekin voi olla lahja
PuheenvuorotAvuttomuus ei ole häpeä. Se on se kohta, missä me ihmiset kohtaamme, Hilkka Olkinuora kirjoittaa.
