Kommentti: Kirkon tehtävä ei ole leikkiä veroasiantuntijaa vaan hoitaa sielun haavoja

Kommentti: Kirkon tehtävä ei ole leikkiä veroasiantuntijaa vaan hoitaa sielun haavoja

Kirkon osallistuminen politiikkaan on vaarallista siksi, että kirkko voi erehtyä.

Jokunen viikko sitten Yle kertoi, että oululainen pappi Árpád Kovács on perustajajäsen anarkistiryhmässä, joka oli julkaissut Twitterissä kuvan naamiomiehestä rynnäkkökiväärin kanssa. Kuvan tarkoitus oli osoittaa tukea kurdeille.

Onko anarkistijärjestöön kuuluminen papille sopivaa? Kuvassa näytetty ase on Kovácsin omistuksessa. Hän harrastaa ampumista.

Nykyisin tuntuu olevan muodikasta väittää, että Jeesuskin oli anarkisti. Se ei taida olla totta. Jeesus arvosteli senhetkisiä laintulkinnan muotivirtauksia sekä Jerusalemin temppelin uhrieläinkaupan käytäntöjä, mutta hän teki näin suurelta osin siksi, että hän halusi säilyttää juutalaisen perinteen tarkasti. Siinä mielessä hän oli konservatiivi.

Kovács perustelee omaa katsomustaan täällä. Mielestäni hän puhuu koskettavasti. Sitä paitsi sen verran anarkisti Jeesuskin oli, että hän ei missään nimessä hännystellyt herroja. Samassa jutussa Kovácsin lisäksi kolme muutakin pappia pohtii omaa poliittista aktiivisuuttaan. Heistä jokaisesta huokuu syvästi inhimillinen ääni.

Nykyään ihmisten vaino on pahinta kaikissa niissä maissa, jotka halveksivat länsimaisia vapausarvoja, kuten sananvapautta ja uskonnonvapautta sekä yksityistä omistusoikeutta.

Kristinusko on äärimmäisen tämänpuoleinen uskonto, koska siinä uskotaan, että Sana on tullut lihaksi. Sen vuoksi kristinuskolle on täysin vierasta, ettei sen sanoma koskettaisi ihmisten elämää. Kun ihmisiä vainotaan, ei pitäisi olla uutinen, että kristityt ovat heikomman puolella.

Voin helposti kuvitella sellaisen historiallisen käännekohdan, jossa pappien uskonnollinen vakaumus sallii aseen kantamisen. Ne ovat aina kulttuurisia, kokonaisia sivilisaatioita koskevia kohtalonhetkiä, joista on mahdoton vetää pysyviä ohjenuoria. Toisen maailmansodan aikana saksalainen luterilainen pappi Dietrich Bonhoeffer kuului ryhmittymään, joka suunnitteli Hitlerin salamurhaa. Mielestäni siinä historian tilanteessa Bonhoefferilla oli moraalinen oikeutus aktivismiinsa.

Tästä on silti pitkä matka siihen, että kirkon tulisi olla toimija, joka tunnetaan julkisuudessa ennen kaikkea poliittisista kannanotoistaan. Kaikkein kauheinta on, jos luullaan, että kirkon pyhin aarre eli evankeliumi voitaisiin kääntää maalliseksi poliittiseksi ohjelmaksi. Poliittisten kantojen perusteleminen uskonnollisella vakaumuksella on erittäin riskialtista siksi, että kirkko voi erehtyä. Kirkon suhde äärioikeistoon 1930-luvulla on karmea esimerkki. Mikään ei takaa, etteivätkö kirkot jatkossakin voisi kiinnittyä houkutteleviin aatevirtauksiin tuhoisin seurauksin. Emme vain ehkä näe, mistä uhka seuraavaksi tulee. Hiuksenhieno signaali voi olla siinä, jos tuntuu, että vain yhdenlaisia mielipiteitä saa sanoa ääneen.

Koko läntisen maailman paras hedelmä on ollut se, että hengellinen ja poliittinen valta on erotettu toisistaan. Nykyään ihmisten vaino on pahinta kaikissa niissä maissa, jotka halveksivat länsimaisia vapausarvoja, kuten sanan- ja uskonnonvapautta sekä yksityistä omistusoikeutta. Osa näistä maista, kuten Venezuela, perustuu sosialismiin, mutta ihmisoikeuksia poljetaan yhtä lailla maissa, joissa poliittinen valta on uskonnollisilla johtajilla.

Kristinuskolla ei ole vastauksia sellaisiin kysymyksiin kuin yrittäjien oikeudenmukainen verotus tai kestävä ilmastopolitiikka.

Mikä sitten olisi kristinuskon kannalta järkevä tapa suhtautua politiikkaan? 1900-luvun kiistatta merkittävin luterilainen teologi oli Saksasta natseja Yhdysvaltoihin paennut pappi ja professori Paul Tillich (1886–1965). Koko ikänsä Tillich yritti vakuuttaa kuulijoitaan, että uskonnolla on edelleen jokin tavattoman tärkeä viesti, vaikka normaalin järjen valossa vanhat opinkappaleet ovat aikansa eläneitä.  

Tillich näki, että ihmiset suhtautuivat joihinkin maallisiin asioihin sellaisella hartaudella, joka kuului uskontoon. Hänen mielestään Hitlerin ajan saksalaiset tekivät omasta kansakunnastaan itselleen epäjumalan. Sen takia Tillich kavahti, jos jossain yritettiin nostaa ajallisia asioita Jumalan asemaan. Lopputuloksena olisi aina taikauskon kirkko. Tillichin mielestä tämä sama vaara koski yhtä lailla liberaaleja ja konservatiiveja.

Taikauskon kammossaan Tillich väitti, että todellisen teologian tulee puhua vain ja ainoastaan siitä, mikä antaa elämälle tarkoituksen. Sitä, mikä antaa elämän tarkoituksen, kutsutaan Jumalaksi tai epäjumalaksi. Jumala tai epäjumala on aina sellainen sydämen asia, josta koko elämän tarkoitus riippuu.

Pappien kannalta Tillichin kriteerit olivat kovat. Hänen mielestään kukaan aito teologi ei voi ruveta leikkimään pikkuterapeuttia, pikkuinsinööriä eikä pikkuveroasiantuntijaa. Kaikki ne erityisalat on jätettävä niiden alojen eksperteille. Kristinuskolla ei ole vastauksia sellaisiin kysymyksiin kuin yrittäjien oikeudenmukainen verotus tai kestävä ilmastopolitiikka. Vastaavasti Tillich korosti, että itse uskonnollinen usko ei ikinä tyhjenny pelkäksi psykologiaksi, sosiologiaksi tai aivokemiaksi.

Tillichin näkökulmasta oikeat teologit miettivät kuumeisesti, miten kristillinen sanoma vastaa kysymyksiin olemassaolon rikkinäisyydestä, merkityksettömyydestä ja arvottomuuden kokemuksesta tai yleisestä sattumanvaraisuudesta. Aidon profeetallisen kirkon sanoma ei pelkisty poliittiseksi ohjelmaksi, sillä syvimmiltään kirkon aarre koskee sielun pelastusta. Vain profeetallinen sana voi hoitaa sielun haavoja.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi