null Kulttuurimuija: What would Patti Smith do?

Kulttuurimuija: What would Patti Smith do?

Ihmisten kannustaminen on poliittisinta, mitä Kulttuurimuija tietää.

Olin näin kuntavaalien alla kirjoittamassa kolumnia taiteesta ja politiikasta. Se osoittautui vaikeammaksi kuin kuvittelin. Huomasin ajautuvani joko a) kiihkomieliseksi julistajaksi b) syyttäväksi uhrautujaksi tai c) ratkaisukeskeiseksi lölleröksi. Melko perinteinen kehä nykypäivänä politiikasta puhuttaessa.

Halusin kirjoittaa kolumnin, jossa rohkaisisin taiteilijoita olemaan avoimemmin yhteiskunnallisia ja yleisöjä vaatimaan taiteelta sanomaa.

Kaipaan kiihkeitä kannanottoja niiltä ihmisiltä, jotka saavat palstatilaa ja tavoittavat yleisöjä, eli muusikoilta, näyttelijöiltä, elokuvantekijöiltä, kuvataiteilijoilta, kirjailijoilta. Kaipaan heiltä rohkeutta osallistua yhteiskunnallisiin keskusteluihin – ja myös aloittaa niitä! Kaipaan toimintaa, jolla saada kansan äänet kuulumaan Arkadianmäelle ja kirkkojen tapuleihin!

Havahduin siihen, että minulla on hyvin romanttinen taiteilijakäsitys. Minusta taiteilijan tehtävä on olla yhteiskunnallinen olio: tehdä näkyväksi yhteiskunnan aukkokohtia, niin henkilökohtaisia kuin rakenteellisia ongelmia, pieniä ja suuria. Mutta onko yhteiskunnallinen ja poliittinen sama asia? Eikö kaikki taide ole tavalla tai toisella yhteiskunnallista?

Ymmärsin vasta nyt, että poliittinen taide tarkoittaa useimmille puna- tai siniristilipun heiluttamista. En ole kiinnostunut kummastakaan.

Ymmärsin vasta nyt, että poliittinen taide tarkoittaa useimmille puna- tai siniristilipun heiluttamista. En ole kiinnostunut kummastakaan. Olen kiinnostunut keskustelusta, asioiden jakamisesta ja oppimisesta, siitä mistä mielestäni taiteessakin on kysymys. Näin ollen sovittakoon: taide on aina yhteiskunnallista.

Mutta pitääkö taiteilijan olla omalla persoonallaan yhteiskunnan äänitorvi vai tuleeko taiteen puhua puolestaan? Voiko taiteilijaa ja hänen taidettaan erottaa toisistaan? Onko paras poliittinen taide sellaista, että kokija ei edes huomaa tulevansa jollekin maailmankatsomukselle altistetuksi? Voisiko taidetta käyttää aivopesuun? Jos kyllä, niin mihin minä sitä käyttäisin? Kasvissyöntiin ja muukalaisvihan lopettamiseen?

Sitten muistin, mikä minusta on ollut poliittisesti sykähdyttävin taidekokemukseni. Ei, se ei ole taistolaislaulukonsertti, feministiseksi julistautuva näytelmä tai valokuvanäyttely ihmisyyden laitamilta. Se on vuonna 1946 Yhdysvalloissa syntyneen naisen konsertti Ruisrockin päälavalla vuonna 2016.

Viime heinäkuussa, auringon paahtaessa Suomen Turussa, Patti Smith yhtyeineen soitti läpi avainlevynsä Horses. Konsertti oli pelkistetty ja kaunis, yleisö sai sen, mitä sille luvattiin. Keikan päätteeksi Smith katsoi tuhatpäistä yleisöään ja sanoi:

 

What ever you do...

Be happy.

Be proud.

Be free.

You are the future. Remember, you hold it.

 

Poliittisinta mitä keksin tähän hetkeen, on kannustaa kanssaihmistä. Jos sen voi tehdä sadalle tai tuhannelle tai sadalle tuhannelle ihmiselle kerralla, on vastuutonta jättää se tekemättä. Sen voi tehdä vaikka sanomalla; mitä ikinä teetkin, tee se ilolla, ole ylpeä ja pysy vapaana. Ja samalla muistuttaa vastuusta; Sinä olet tulevaisuus. Muista, tämä kaikki on sinun käsissäsi.

Kulttuurimuijan yhteiskunnallisesti ajatuksia herättävät taidetärpit:

Näyttely: Vantaan Artsissa aukeaa 17.3. Vallaton – Rascal -näyttely, jossa on mukana yli sata eri alojen taiteilijaa käsittelemässä vallattomuutta tavalla tai toisella.

Kirja: Chimamanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, kirja joka on puhuttanut kuluneen puolen vuoden aikana enemmän kuin ehkä yksikään käännöskirja Raamatun jälkeen Suomessa. Kannattaa lukea ennen kuin tuomitsee tai ylistää.

Teatteri: Kansallisteatterin Keuhkot on pyörinyt teatterin ohjelmistossa jo pari vuotta. Syystä. Duncan Macmillanin näytelmä on ekologinen rakkaustarina, jossa Ria Kataja ja Mikko Nousiainen loistavat.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: