Kun ei ole yhtään kaveria
Näkymätön ja kuulumaton. Tutkijoiden mukaan yksinäisyyden vähentämiseen löytyy toimivia keinoja. Kuva: Hans Eiskonen

Näkymätön ja kuulumaton. Tutkijoiden mukaan yksinäisyyden vähentämiseen löytyy toimivia keinoja. Kuva: Hans Eiskonen

Kun ei ole yhtään kaveria

Lapsen yksinäisyyden ei tarvitse kasvaa elämän mittaiseksi taakaksi, sanoo tutkija Niina Junttila.

Vuosina 2006–2010 Turun yliopiston tutkijat kartoittivat neljänsadan Liedon kunnan yläkoululaisen hyvinvointia. Tarkoituksena oli keskittyä nuorten fyysiseen terveyteen, mutta pian tutkijoiden huomio kiinnittyi yksinäisyyteen. Yksinäisyys näytti selittävän vahvasti muun muassa nuorten koulu-uupumusta, ahdistuneisuutta ja syömishäiriöitä.

Tutkimus on mukana yliopistotutkija Niina Junttilan tuoreessa lasten ja nuorten yksinäisyyttä käsittelevässä kirjassa Kavereita nolla (Tammi). Nuorten kirjoittamista vastauksista paljastui rankkaa yksinäisyyttä, jota vanhemmat tai koulussa vierailevat tutkijat eivät olleet huomanneet.

Kun nuori on porukoiden ulkopuolella, eikä hänellä ole verkostoja, tutkijat puhuvat sosiaalisesta yksinäisyydestä. Emotionaalinen yksinäisyys on sitä, että nuorella ei ole luotettavaa ihmistä, joka kuuntelee ja ymmärtää.

”Tytöt ja pojat kokevat suunnilleen saman verran sosiaalista yksinäisyyttä, mutta pojat kokevat selvästi enemmän emotionaalista yksinäisyyttä kuin tytöt”, Junttila sanoo.

Hyviä ja huonoja uutisia

Liedossa tehdyn tutkimuksen mukaan 80 prosenttia yläkouluikäisistä nuorista koki vain vähän emotionaalista yksinäisyyttä. Yläluokkien aikana nuorten yksinäisyys myös väheni tasaisesti.

Mutta nuoret, jotka ovat emotionaalisesti yksinäisiä yläkoulun alussa, olivat yksinäisiä myös oppivelvollisuuden päättyessä. Junttilan mukaan näiden nuorten tilanne kehittyi yläluokkien aikana huonompaan suuntaan.

Keväällä 2014 Junttila oli mukana professori Juho Saaren johtamassa tutkijaryhmässä, joka laati kysymykset yksinäisyyttä kartoittavaan Helsingin Sanomien verkkokyselyyn. Vastauksia saatiin viikossa huikeat 27 000.

Niiden perusteella yksinäisyyttä kokevista aikuisista 56 prosenttia on tuntenut itsensä yksinäisiksi teini-iästä saakka ja kolmannes lapsesta saakka.

”Se on todella pitkä aika”, Junttila sanoo.
 

Mitä kahdeksannen luokan keväällä tapahtui? Junttilan mukaan kaikkein todennäköisin vastaus on rippikoulu.


Vanhempien yksinäisyys voi periytyä

Junttilan ura yksinäisyystutkijana alkoi vuosina 1999–2000, kun hän teki pro gradu -tutkimuksen päiväkotilasten yksinäisyydestä. Päiväkotilapsista kymmenen prosenttia tunsi itsensä yksinäisiksi.

Väitöskirjassaan Junttila osoitti, että yksinäisyys periytyy: jos vanhemmat ovat yksinäisiä, usein sitä ovat myös lapset. Periytymiseen vaikuttaa sekä oppiminen että geneettinen periytyminen.

”Ujon vanhemman lapsi saa muita todennäköisemmin ujon perusluonteen. Lapsuudessa opitaan mallit siitä, käykö kotona vieraita ja mitä vanhemmat silloin tekevät.”

Tutkijat löysivät toimivia ratkaisuja

Tutkijoiden kouluvierailut ovat nostaneet esiin myös toimivia ratkaisuja, joilla yksinäisyyttä voidaan vähentää.

Tutkijoiden yllätykseksi lietolaisten poikien kokema yksinäisyys väheni merkittävästi kahdeksannen luokan keväällä. Seuraavana syksynä yksinäisyys oli palautunut entiselle tasolle.

Mitä kahdeksannen luokan keväällä tapahtui? Junttilan mukaan kaikkein todennäköisin vastaus on rippikoulu, jonka käy Liedossa suurin osa ikäluokasta.

”Nuoret tarvitsevat lisää ryhmiä, joissa saa tulla kuulluksi ja olla oma itsensä, ja joissa erilainen tai ujo saa kokea vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tämä asia vaatii lisätutkimusta.”

Junttila kertoo esimerkin myös Turusta, jossa tutkijat kokeilivat yksinkertaista ja halpaa interventiota. Kouluun hankittiin liikuntavälineitä, ja lapset kutsuttiin illalla liikkumaan yhdessä vanhempien kanssa.

”Kun vanhemmat tutustuivat toisiinsa, heidän kyvykkyyden tunteensa vanhempina lisääntyi ja verkostot vahvistuivat. Kun perhe saa tukea, silloin lapsi ei tunne olevansa yksin toisten joukossa.”

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: