Puheenvuorot

Kolumni: Kun toivoo muutosta, joutuu miettimään, mitä toivoo ja miksi

Kuntokuurin ja muiden uudenvuodenlupausten sijaan voisimme suunnata toivon ja toiminnan yhteiseen hyvään.

29.12.2017 10:20
Koko Hubara

Isoisälläni on tapana sanoa, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Tämän vuoden jälkeen tuntuu, että ehkä uuden vuoden lupausten sijaan olisi tärkeämpää toivoa, jopa rukoilla, muutoksia.

Uuden vuoden lupausten ajatus on, että ne ovat henkilökohtaisia valintoja, kilvoittelua oman itsen kanssa. Mutta ehkä olisi tärkeämpää, että me ihmis- ja kansakuntana suuntaisimme energiamme yksityisistä kuntokuuri- ja tupakkalakkolupauksista yleisempään, yhteiseen hyvään. Ja siihen toivo on hyvä työkalu.

Kun toivoo muutosta, joutuu miettimään, mitä toivoo ja miksi. Pitää tietää, mistä on kyse ja mitä muutoksia oikeasti haluaisi nähdä. Ja kun ymmärtää mistä on kyse ja mitä toivoo, on myös helppo alkaa itse osaksi muutosta. Niin kauan, kun asioita rakennetaan yhdessä paremmaksi, on elämää ja toivoa. On kyse hyvästä, kauaskantoisesta kehästä, ei vain hetken lupauksesta itselle olla parempi ihminen.

Toivon, että äänestämme paremman presidentin kuin rapakon takana, sellaisen, joka haluaa pitää Suomen avoimena maailmalle ja ottaa kantaa kun jotakin pahaa tapahtuu.

Toivon, etten ensi vuonna joudu selittämään lapselleni, joka kantaa perimässään sekä ruskeutta että juutalaisuutta, mikä on natsimielenosoitus.

Toivon, että ensi vuonna päättäjät, media ja tavalliset ihmiset lakkaavat puhumasta ääripäistä. Kaikki näkevät, että toinen porukka on vain sattunut syntymään eriväriseen kehoon, kun ainoa ääripää on valinnut itselleen tuhoisan poliittisen mielipiteen ja elämäntavan.

Toivon, etten ensi vuonna joudu selittämään lapselleni, joka kantaa perimässään sekä ruskeutta että juutalaisuutta, mikä on natsimielenosoitus. Toistuvasti, keskellä kirkasta päivää Suomen pääkaupungin keskustassa. Toivon, etten myöskään joudu enää kertomaan hänelle, miksi hänen balettikoulunsa vieressä istuu ihminen kylmässä maassa pahvimuki edessään. Tai miksi annamme välillä rahaa hyväntekeväisyyteen, koska kaikki lapset eivät muuten saa Suomessa leluja.

Toivon, että ensi vuonna emme enää keskustele seksuaalisesta häirinnästä, ahdistelusta ja väkivallasta ja näemme, ettei ole kyse yksittäisten miesten tekemistä yksittäisistä asiattomuuksista tietyillä ammattialoilla. On kyse syvällä kulttuurissamme olevista käsityksistä siitä, mikä on naisen tehtävä maailmassa. Toiveen voi toteuttaa esimerkiksi osallistumalla #memyös-kampanjaan.

Tiedän, että monelle ruskealle tytölle tämä vuosi oli lähes toivoton, mutta tässä me yhä olemme. Toista siis perässäni: niin kauan kun on elämää, on toivoa.