Sari Rantanen on kokenut, että vertaistuen hakeminen on tärkeää leskeksi jääneille. Leskien kokkikurssilla voi sekä surra että nauraa. Kuva: Saara Vuorjoki

Hyvä elämä

Leskien kokkikurssilla jaetaan surut ja herkut

Usein vain saman läpikäynyt voi ymmärtää, miltä yksin jääminen tuntuu. Työikäisten leskien kokkikurssilla voi viljellä myös mustaa huumoria.

19.10.2016 14:00
Hanna Antila

Tämän sunnuntain ruokalista näyttää seuraavalta: kasvissosekeittoa, lihamureketta sieni–sulatejuustotäytteellä, salaattia, gluteenitonta mustikkapiirakkaa ja mustikkasmoothieta.

Leskien kokkikurssin ohjaaja, kotitalousopettaja Tiina Matilainen jakaa reseptit ja essut osallistujille, ja sitten käydään hommiin. Ilolan seurakuntatalon keittiö ei ole kovin tilava eikä uunejakaan ole kuin yksi, mutta hyvin suunnittelemalla ja aikatauluttamalla tänne sopii monta ruoanlaittajaa.

Idea leskien kokkikurssista syntyi eräässä kesäisessä nuorten leskien illanvietossa. Yhteistyökumppaneina ovat Suomen Nuoret Lesket -yhdistys, joka kustantaa raaka-aineet, ja Tikkurilan seurakunta, joka tarjoaa tilat.

Yhdessä on valmistettu ihan tavallisia suomalaisia ruokia.

– Ruismarjapuuroa, kiisseliä, kauraleipää, teeleipää, rieskaa, marjarahkaa, makaronilaatikkoa, Tiina Matilainen luettelee.

Kävijöiden toivomuksesta kurssilla on opeteltu myös kalan käsittelyä. Myös ruoan ohjesäilytysaikoja on käyty läpi.

– Porukka on ollut hyvin motivoitunutta, Matilainen kehuu.

Kokoontumiset päättyvät aina siihen, että katetaan pöytä ja syödään yhdessä. Sekin voi olla harvinaista herkkua ihmisille, joista moni asuu ja syö usein yksin.

Asiat jäivät puhumatta

Se, että tämä on juuri leskien kokkikurssi, sekä näkyy että ei näy. Eniten puhutaan ihan jokapäiväisistä asioista, mutta välillä keskustelut kääntyvät ilman puolisoa elämiseen ja suruun.

Nauraakin silti saa, ja täällä voi viljellä myös mustaa huumoria, sellaista, jota ehkä ymmärtää vain toinen leski.

Sillä aikaa kun mustikkapiirakka kypsyy uunissa, on hetki aikaa puhua surusta. Ryhmäläisillä leskeytymisestä on jonkin aikaa. Kariksi esittäytyvä mies, 59, jäi leskeksi 2,5 vuotta sitten. Vaimon kuolema ei tullut täysin yllätyksenä, sillä hän oli sairastanut neljä vuotta.

– Sattuma korjasi satoaan, Kari toteaa.

Nuorten Leskien toimintaan hänet toi vertaistuen tarve. Kari kokee, että vaikka ihmiset ovat erilaisia ja eri-ikäisiä, kokemus leskeksi jäämisestä yhdistää.

– Suurin osa näistä ihmisistä on sellaisia, joihin ei muuten törmäisi, hän arvioi.

Sari Rantanen jäi leskeksi keskellä lapsiperhearkea. Hänen aviomiehellään diagnosoitiin aggressiivinen syöpä, joka vei miehen nopeasti.

– Meillä oli silloin 5- ja 3-vuotiaat lapset ja kuuden viikon ikäinen kuopus. Vauvan ristiäiset pidettiin kaksi viikkoa mieheni hautajaisten jälkeen, Rantanen kertoo.

Kaikki tapahtui nopeasti, eikä kuolemaan osannut varautua.

Suru elää omaa elämäänsä. Se helpottaa, jos helpottaa.
- Kari

– Emme ehtineet puhua asioista. Mieheni ei kuitenkaan pelännyt kuolemaa, enkä minäkään. Uskon Jumalaan ja siihen, että on taivas ja että me näemme vielä.

Rantaselta on pakko kysyä, miten siitä voi ylipäätään selvitä, että jää leskeksi, kun on kolme alle kouluikäistä lasta.

– Jotenkin vain olen selvinnyt. Mutta onhan tämä ollut kauhean rankkaa, hän toteaa.

– Olen hakenut vertaistukea, enkä ole suostunut jäämään neljän seinän sisään.

Suru ei mene nopeasti ohi

Kun läheinen kuolee, huomaa, millaisessa kulttuurissa me suomalaiset elämme. Monen on vaikea puhua kuolemasta tai edes kohdata ihminen, joka on juuri menettänyt läheisensä.

– Ihmiset elävät niin omissa kuplissaan. "Otan osaa" ei kovin paljoa auta, Kari sanoo.

Aika ei paranna haavoja, asian käsittely parantaa.
- Sari Rantanen

– Suomessa yksityisyys on vahvaa. On tietysti ihmisiä, jotka ovat murehtineet kanssani. Silti on tuntunut välillä vähän siltä, että muistotilaisuuden jälkeen muut palasivat normaalielämään, mutta minä en, hän jatkaa.

Sari Rantanen oli tottunut käymään perheraamiksessa miehensä kanssa. Sinne hän meni miehensä kuoltuakin, ja sai sieltä voimaa, vaikka olo oli välillä ristiriitainen. Muiden perhe-elämä jatkui ennallaan, mutta hänen tilanteensa oli muuttunut täysin.

Rantanen hakeutui myös vertaisryhmiin.

– Kävin seurakunnan sururyhmässä, sellaisessa mummokerhossa viisi kertaa. Sitten menin Nuorten Leskien vertaisryhmään nuorimmaisen kanssa. Vauva kulki sylistä syliin.

Myös Rantanen tietää, että surun kanssa voi jäädä helposti yksin.

– Olen joutunut opettelemaan avun pyytämistä. Hautajaisten aikaan moni sanoi, että heille voi aina soittaa, mutta minä toivoin, että minuun otetaan yhteyttä. En kuitenkaan halua olla vain autettava, haluan olla ystävä.

Miehen kuoltua Rantasen ystävät ja tuttavat auttoivat esimerkiksi tuomalla ruokaa. Ulkopuolisen on kuitenkin vaikea hahmottaa sitä, että suru voi olla loppuelämän seuralainen.

– Ihmiset ehkä olettavat, että suru on äkkiä ohi ja sen jälkeen kaikki jatkuu entisellään, vaikka ei mikään enää koskaan palaa entiselleen.

Suru muuttaa muotoaan, muttei katoa

Leskeksi jäänyt kokee paitsi surua myös monia muita tunteita. Katkeruus on niistä yksi. Miksi juuri meille kävi näin ja toiset sen kun porskuttavat yhdessä?

– Me molemmat, minä ja mieheni, olimme menettäneet isän nuorena. Kun menimme naimisiin, pyysimme, ettei tähän perheeseen tulisi isättömyyttä. Mieheni oli niin täynnä elämää ja hänellä olisi ollut niin paljon annettavaa, Sari Rantanen kertoo.

– Kyllä hänen kuolemansa vaikutti myös jumalasuhteeseeni. Toisaalta helpottaa, kun on käsitys siitä, mihin täältä on menossa. Jumala on kyllä auttanut.

Vuosien aikana suru on muuttanut muotoaan.

– Ensimmäisen vuoden itkin. Aika ei paranna haavoja, asian käsittely parantaa, Rantanen arvioi.

Kari taas ei usko puheeseen surutyöstä ja surun vaiheista.

– Ei ole mitään vaiheita. Se on täyttää soopaa. Ehkä niin ajatellaan, koska leskilläkin on tarve uskoa, että tämä tästä vielä helpottaa.

– Suru elää omaa elämäänsä. Se helpottaa, jos helpottaa. Pitäisi vain olla armollinen itselleen ja mennä eteenpäin päivä kerrallaan, Kari toteaa.

Hänelle helpotusta on tuonut kaikenlainen mielekäs tekeminen, joka vie ajatukset muualle.

– Ei voi oikein yleistää, että mitä juuri leskeksi jääneen kannattaa tehdä. Sen voin kuitenkin sanoa, että kannattaa tehdä asioita, jotka saavat hyviä ajatuksia liikkeelle.

Myös Rantanen on huomannut, että ihmisillä on omat tapansa surra, eikä oikeaa tapaa ole. Vertaistuen hakemista hän kuitenkin suosittelee.

– Sitä kannattaa hakea, sillä siinä ihminen huomaa, ettei ole ainut, jolle on käynyt niin. Kannattaa myös pitää huolta omasta jaksamisestaan ja tehdä niitä asioita, jotka antavat voimaa. Ei se ole itsekästä.